”Oma seura on uskonto, politiikka ja elämänkatsomus” – miksei jalkapallo ole politisoitunut Suomessa niin kuin muualla Euroopassa?
Poliittiset jakolinjat syvenevät Suomessa, mutta jalkapallokatsomoihin ne eivät ole yltäneet. Tilanne on eurooppalaisittain harvinainen. Syyt ulottuvat väestörakenteen historiaan asti.
Teksti ja kuvat: Joel Peltonen
Kolme kaljua puolalaista nuorta miestä tuijottaa minua pöydän yli.
“Aren’t you scared?”, kysyy neljäs, vieressäni istuva kaljupää.
“Should I be?”, kysyn puoliretorisesti.
Istun ystäväni kanssa tamperelaisessa baarissa. Ympärillämme on 200 puolalaista jalkapallofania. He ovat huomanneet kaulassani roikkuvan pressipassin.
“We fucking hate the media”, yksi heistä selventää tilannetta.
Puolalaiset ovat saapuneet Tampereelle kannattamaan Lech Poznanin joukkuetta. Sen fanaattisimmat kannattajat, kuten lähes kaikki Puolan pääsarjajoukkueiden kollegansa, tunnetaan äärioikeistolaisesta ulosannistaan. Vasemmistolaiset joukkueet (kuten vaikkapa pääkallolippuinen punkkariseura St. Pauli) nähdään vihollisina, eikä väkivalta ole harvinaista.
Kotoisessa Veikkausliigassamme yksikään joukkue ei sijoitu poliittisella spektrillä juuri mihinkään. Toki Suomessakin on huligaanien yhteenottoja nähty, mutta ilman poliittisia motiiveja.
Miksi suomalaisessa joukkueurheilussa on pidetty kieli tarkasti keskellä poliittista suuta, vaikka jopa länsinaapurimme lintukodossa tiettyjä jalkapalloseuroja voi pitää vasemmistolaisina tai oikeistolaisina?
TEE HÖYRYÄÄ uneliaan kauppakeskuskahvion nurkkapöydässä.
“Jalkapallo on kaupunkien laji, ja Suomi kaupungistui myöhäisessä vaiheessa. Joukkuelajit olisivat vaatineet tiiviimpää väestörakennetta”, aloittaa valtiotieteen tohtori Vesa Vares.
Vares on Turun yliopiston poliittisen historian professori, ja hän on tutkinut jalkapallon ja politiikan historiallisia ja nykyisiä yhteyksiä.
“Suomessa oli myös valtava yksilöurheilubuumi. Menestystä tuli yleisurheilussa, hiihdossa ja pikaluistelussa, joten ne olivat pitkään ykköslajeja”, Vares jatkaa.
Suomi todella kaupungistui verrattain myöhään, ainakin eurooppalaisiin jalkapallomaihin verrattuna. Vielä 1950-luvulla suurin osa Suomen väestöstä asui maaseudulla. Seurojen sosiaaliset identiteetit olivat usein kielellisiä. Edes urheiluliittojen jakautuminen porvarilliseen SVULiin (Suomen Valtakunnan Urheiluliitto) ja työväen TULiin (Suomen Työväen Urheiluliitto) ei sytyttänyt mainittavia poliittisia roihuja jalkapallokentille.
Useat eurooppalaiset suurseurat sen sijaan syntyivät 1900-luvun alun teollisessa luokkayhteiskunnassa. Monet isoimmistakin nykyseuroista ovat alun perin yksittäisten tehtaiden työntekijöiden joukkueita – tai niitä vastaan pelanneen porvariston. Sosialismi nosti päätään, luokkajako oli selkeä.
“Nykyäänhän tuo jako seurojen kannattajakunnissa on merkittävästi liudentunut”, Vares sanoo.
Erityisesti urheilun kaupallistuminen on entisestään häivyttänyt jakolinjoja.
“Seura haluaa, että suuri yleisö voi tulla katsomaan sen peliä, maksamaan ja kuluttamaan. Ei niin, että siellä saa pelätä tuleeko turpaan”.
KORVANI JUURESSA huudetaan megafoniin. Puolalaiset ovat lähdössä marssimaan kohti Tammelan stadionia, jossa vastassa on Uefan konferenssiliigan ottelussa Kuopion palloseura.
Pressipassistani huolimatta vältyn väkivallalta, eikä kentän ulkopuolista taistelua ole odotettavissa myöhemminkään. Osa illan rauhallisuudesta selittyy varmasti sillä, että väkivaltaisimmat ultrakannattajat on otettu kiinni maamme rajalla. Lisäksi Tammelassa on käynnissä massiivinen poliisioperaatio, joka luo tapahtumaan omanlaisensa militantin turvan.
En havaitse Lech Poznanin kannattajissa minkäänlaista poliittista ulosantia, vaikka aiemmin heiltä on nähty niin juutalaisten uuneihin toivotusta kuin puolalaisen herrarodun ylistystäkin. Kenties Kuopion palloseuran kannattajakunta hyisessä Tammelan illassa ei ole kaikkein innostavin ärsytettävä?
“Osa ultrakannattajien äärimmäisistä huudoista ja banderolleista on varmasti ihan vain provosoinnin vuoksi valittu. Mietitään mikä järkyttää vastapuolta pahiten”, tohtori Vares sanoo.
“Enemmän se on keskisormen näyttöä vastustajalle kuin varsinaista yhteiskunnallista kannanottoa. Suurin osa samankin joukkueen kannattajista katsoo näitä varmasti hyvin vieroksuen”, Vares uskoo.
”Varmaan monessa paikassa on prioriteettina saada ihmisiä ylipäänsä mukaan kannattajatoimintaan, mielipiteistä riippumatta.”
Suomi on pieni maa. Melko pieni määrä ihmisiä seuraa täällä jalkapalloa intohimoisesti. Tuosta pienestä määrästä vielä pienempi osuus on ultrakannattajia. Ja heistä puolestaan vain pieni osuus sellaisia, jotka haluavat tuoda politiikkaa esille.
Oman joukkueen kannattaminen on monille rinnakkaistodellisuus, josta käsin politiikka näyttää lähinnä ympäröivän yhteiskunnan mälsyyden ilmentymältä. Samaa ulkopuolista ankeutta edustaa myös kaulassani roikkunut pressipassi.
Yritin tätä juttua varten saada haastatteluja jalkapallon ja politiikan suhteesta useilta faneilta ja faniyhteisöiltä. Jos jonkinlainen vastaus tuli, se oli passiivisaggressiivisen lyhyt kieltäytyminen.
Lopulta Tampereen Ilveksen epävirallisen kannattajayhdistyksen Osasto 41:n jäsen kommentoi aihetta anonyymisti.
“Monelle se muutaman tunnin katsomomeuhkaaminen on pakopaikka arjen väsyttävästä paskasta, eikä sitä haluta tärvellä millään politiikalla.”
Monessa paikassa on prioriteettina saada ihmisiä ylipäänsä mukaan kannattajatoimintaan, mielipiteistä riippumatta.
“Oma seura on uskonto, politiikka ja elämänkatsomus.”
