Miksi joku istuu mieluummin kivellä kuin penkillä? Tampereelta löytyi viisi erityisen hyvää paikkaa
Miksi hakeudumme julkisissa tiloissa istumaan tiettyyn paikkaan? Kysyimme professorilta ja testasimme Tampereen istumapaikkoja. Yksi penkki nousi ylitse muiden.
Teksti ja kuvat: Aukusti Palosaari
Kaupungissa on penkkejä, joilla kukaan ei istu.
Tilanne muuttuu penkin kannalta hieman kiusalliseksi, jos muutaman metrin päässä joku istuu kivellä, portaalla tai muurilla.
Aloin huomata tällaisia paikkoja nähtyäni Paul Stoutin Youtube-videon The Reason You Never Sit in the Middle. Sen kysymys on yksinkertainen: miksi ihmiset hakeutuvat julkisissa tiloissa niin usein reunoille?
Stout vie ajatuksen ihmisen evoluutiohistoriaan. Suojaisesta paikasta pystyi tarkkailemaan ympäristöä ilman, että jokin pääsi yllättämään takaapäin.
Stout pohtii videollaan esimerkiksi portaiden, seinien, suihkulähteiden ja muurien vetovoimaa.
Hän tarjoaa yhdeksi selitykseksi prospect–refuge-teoriaa. Yksinkertaistettuna ajatuksena on, että ihminen viihtyy paikassa, josta näkee ympärilleen, mutta jossa on samalla jonkinlaista suojaa. Selän takana on jotain kiinteää, edessä näkymä.
Stout vie ajatuksen ihmisen evoluutiohistoriaan. Suojaisesta paikasta pystyi tarkkailemaan ympäristöä ilman, että jokin pääsi yllättämään takaapäin.
Tampereella selustan suurin uhka ei tavallisesti ole petoeläin vaan sähköpotkulauta.
Voisiko hyvä istumapaikka olla sellainen, jossa voi olla läsnä mutta ei aivan keskellä kaikkea?
Pelkkä näkymä ei tee paikkaa
Viron taideakatemian kaupunkitutkimuksen professori Panu Lehtovuoren mukaan ajatus näkymän ja suojan merkityksestä on tuttu ympäristöpsykologiasta. Julkisen kaupunkitilan tutkijana hän kiinnittää huomiota myös siihen, mitä paikassa tapahtuu ja miten ihmiset sitä käyttävät.
Lehtovuori nostaa esiin tanskalaisen arkkitehdin Jan Gehlin, joka on tehnyt tunnetuksi ihmisten toimintaa korostavaa tapaa tarkastella julkista tilaa.
Kaupunkitilassa tapahtuu asioita, joita ihmisten täytyy tehdä, sekä asioita, joita he tekevät vapaaehtoisesti.
Kauppaan pitää mennä. Bussille pitää kävellä. Kouluun pitää päästä.
Samassa paikassa joku istuu terassilla, tapaa ystäviään tai jää muuten vain viettämään aikaa.
Lehtovuoren mukaan toimiva julkinen tila syntyy parhaimmillaan näiden sekoituksesta.
”Siinä muut ihmiset, muiden ihmisten tekeminen ja se sosiaalinen mahdollisuus ovat aika keskeisiä”, hän sanoo.
Lehtovuori nostaa esimerkiksi Hämeenkadun. Sen varrelle osuvat hänen mukaansa monet Tampereen keskeiset elementit: rautatieasema, Keskustori, Tammerkoski, vanha teollisuusmiljöö ja näkymä Pyynikin suuntaan. Lehtovuoren mielestä juuri erilaisten toimintojen, paikkojen ja näkymien yhdistelmä tekee Hämeenkadusta erityisen onnistuneen.
Lehtovuorta kiinnostavat myös kaupunkitilan rajat. Hän on omassa tutkimuksessaan tarkastellut esimerkiksi tapahtumia ja sitä, millaisiin kohtiin toimintaa syntyy.
”Rajat ovat jollain tavalla ne, joissa tuntuu tapahtuvan eniten.”
Raja voi olla muuri tai porras, mutta yhtä hyvin kohta, jossa puisto muuttuu kaduksi, sisätila ulkotilaksi tai yksi reitti toiseksi.
Teoriaa on nyt tarpeeksi.
On aika istua.
Hiedanrannan kallio – sinne pääsee parhaiten eksymällä
Ensimmäinen paikka ei ole penkki.
Se on kallio Hiedanrannassa.
Helpointa sinne on päästä eksymällä. Lenkkipolulta erkanee pienempi polku, sitä pitkin astelee hetken ja voilà: eteen avautuu tarkkailijan unelmapaikka.
Kalliolta näkee Lentävänniemeen, Pispalaan ja Tampereen keskustan suuntaan. Alhaalla kulkevia lenkkeilijöitä voi seurata turvallisen välimatkan päästä. Selän takana on metsä.
Kallio on istumiseen yllättävän armollinen: kuiva, sopivan tasainen ja lähes kivetön.
Pidempään istuessa retkituolia alkaa silti arvostaa.
Vapriikin vieressä – luksusta muutaman metrin päässä
Vapriikin pääsisäänkäynnin läheisyydessä on pöytäryhmä, johon istahtaminen tuntuu ensin hieman siltä kuin olisi vahingossa tunkeutunut yksityiselle pihalle.
Oranssi tiiliseinä rajaa tilaa ja suojaa selustaa. Pöydän äärestä pystyy silti seuraamaan museolle tulevia ja sieltä lähteviä ihmisiä.
Liikenne kuuluu juuri sopivana taustameluna. Kaupunki on lähellä ja sen kuulee, mutta ääni ei tee paikasta levotonta.
Lehtovuori pitää ihmisen mittakaavaa yhtenä hyvän julkisen tilan ominaisuutena. Tilan pitäisi olla sellainen, että muut ihmiset ovat lähellä ja heidän toimintaansa voi seurata. Pienuus ja tietynlainen intiimiys voivat hänen mukaansa tehdä paikasta miellyttävän.
Vapriikin nurkassa ajatus on helppo ymmärtää. Ohikulkijat ovat lähellä, mutta pöytäryhmä tuntuu omalta pieneltä tilaltaan.
Sitten ovat penkit.
Niiden laudat kaartuvat pakaroiden muotoja mukaillen. Kaupunkipenkkien maailmassa tämä tuntuu lähestulkoon luksukselta.
Näyttämönpuisto – Hervanta katoaa näkyvistä
Hervannassa betonilta on vaikea välttyä.
Näyttämönpuistossa se onnistuu.
Frisbeegolfradan keskellä sijaitsevan kummun huipulla on penkki, jolta avautuu vihreä puistomaisema. Rakennukset jäävät puiden ja kumpujen taakse, ja penkillä istuessa Hervanta tekee hetkeksi katoamistempun.
Täydellistä rauhaa penkki ei silti tarjoa. Sen takana sijaitsee frisbeegolfkori.
Koskipuisto – siellä on aina joku
Lehtovuorelle Koskipuisto tulee nopeasti mieleen, kun häneltä kysyy Tampereen hyvistä julkisista tiloista.
Puisto ei hänen mukaansa ole fyysisenä puistona erityisen ihmeellinen. Sijainti sen sijaan on.
Hämeenkatu kulkee vierestä, ja Tammerkosken varren reitit kohtaavat puiston ympärillä. Paikkaan on helppo tulla ja siitä on helppo jatkaa.
Lehtovuori nostaa esiin myös kosken kaiteen. Siinä puisto loppuu ja koski alkaa, mutta samalla reuna tarjoaa paikan nojata ja katsella virtaavaa vettä ja ympäröivää kaupunkia.
Kaupunkitutkija Quentin Stevens käyttää tällaisista kaupungin rakenteista sanaa props: ne tarjoavat ihmisille mahdollisuuksia käyttää tilaa muutenkin kuin vain kulkemiseen.
Ja siellä on käytännössä aina joku.
Joku kulkee puiston läpi. Joku jää.
Se on lähellä sitä, mitä Lehtovuori tarkoittaa puhuessaan Gehlin välttämättömien ja vapaaehtoisten toimintojen sekoittumisesta.
Istujalla on myös valinnanvaraa. Nurmikolle voi levittäytyä, ylempänä ovat perinteiset penkit ja lähempänä rantaa valkoiset penkit kukkaistutusten vieressä.
Lehtovuori nostaa esiin myös valon. Suomessa suunnittelussa pyritään hänen mukaansa mahdollisuuksien mukaan saamaan aurinkoisimmat paikat ihmisten käyttöön. Koskipuisto avautuu länteen ja saa suuren osan päivästä valoa.
Ilmaston lämmetessä kysymys on hänen mukaansa muuttumassa: aurinkoa tarvitaan edelleen, mutta samalla myös riittävästi varjoa.
Pyykkimettän puisto – paras jätetään viimeiseksi
Pispalanharjun päällä sijaitseva Pyykkimettän puisto saa jäädä listan viimeiseksi, sillä tätä parempaa paikkaa on todennäköisesti mahdoton löytää.
Penkeiltä avautuu näkymä Pyhäjärvelle, Pirkkalan suuntaan ja kaukana maisemassa erottuvalle Bauhausin kyltille.
Jälkimmäinen ei ehkä kuulu klassiseen kansallismaisemaan, mutta tunnistettava se on.
Penkit on sijoitettu aivan puiston reunaan. Ne ovat hieman korkeinta kohtaa alempana, ja selustan puolella kasvavat pensaat rajaavat paikkaa.
“Pyykkipuistossa tiivistyy itse Pispala: punkkarit ja hipit istuvat iltaa porvarien talojen lomassa, kahden järven välissä.”
Edessä maisema jatkuu kilometrejä.
Istuja saa olla korkealla ja nähdä pitkälle, mutta hänen ei tarvitse istua keskellä avointa tilaa.
Pispalakonkari Eino Rissanen tiivistää puiston luonteen:
“Pyykkipuistossa tiivistyy itse Pispala: punkkarit ja hipit istuvat iltaa porvarien talojen lomassa, kahden järven välissä.”
Vaikka Visiirin istumiskierroksen aikana vastaan tulee hienoja penkkejä, suojaisia nurkkia ja yksi kokonainen kallio, Pyykkimettässä tekee mieli viipyä pisimpään.