Kolumni: Duunariperhe antaa tauon yliopistojargonista, mutta aiheuttaa myös vaikeita tunteita

Olen duunariperheestä, ja haluan olla ylpeä siitä. Yliopistoarjessa olen kuitenkin huomannut, että tästä kertominen aiheuttaa toisinaan häpeää. Kun ystävät kertovat vanhempiensa olevan opettajia tai tutkijoita, tuntuu oma perhetausta vähäpätöisemmältä. Uskoisin, että sama tunne on ainakin jossain määrin usealla meistä, jotka olemme lähteneet yliopistopolulle duunariperheestä. Oman perheen ja yliopistoelämän välillä vallitsee ristiriita.

Kirjoitin ylioppilaaksi ensimmäisenä perheestäni, ja olen myös perheeni ensimmäinen korkeakouluun opiskelemaan päässyt. Lisäksi olen suvussani yksi niistä harvoista, joka on muuttanut isompaan kaupunkiin. Elinpiirini on siis arvatenkin hyvin erilainen verrattuna vaikkapa vanhempiini.

Vaikka perheessäni ei olla juuri korostettu korkeakoulutuksen arvoa, on minua aina patistettu keskittymään kouluun. Motivaatio tähän on tullut kuitenkin siitä, ettei minulle ole haluttu samanlaista, suhteellisen pienituloista tulevaisuutta. Sivistyksellä ja kulttuurisella tietämyksellä ei itsessään siis ole ollut kovinkaan paljon painoarvoa, vaan tulevaisuuden palkkataso on ollut avainasemassa opiskeluun kannustamisessa. Duunarit arvostavat työntekoa ja ahkeruutta, jolloin kulttuurinen tietämys jää usein taka-alalle.

”Villi arvaukseni on, etteivät kaikki korkeakoulutetuistakaan perheistä tulevat aina tiedä, mistä puhutaan.”

PERHETAUSTA voi aiheuttaa vaikeita tunteita. Perinteisillä duunarialoilla palkkataso on yleensä huomattavasti matalampi kuin aloilla, jotka vaativat korkeakoulutuksen. Tämän vuoksi monen duunariperheen arkea varjostaa pienituloisuus. Olen itse ollut kateellinen ystävilleni, jotka ovat kertoneet lapsuudessa tehdyistä ulkomaanmatkoista ja kalliista musiikkiharrastuksista.

Olenkin kerryttänyt tietämykseni yhteiskunnasta ja eri kulttuureista lähinnä opiskelemalla ja lukemalla kirjoja, en Helsingin Sanomien kulttuuriliitteen sivuilta tai ulkomaanmatkoilta. Kenties tämän takia elän yliopistoarjessakin huijarisyndrooman kaapuun pukeutuneena. Tajuaakohan joku, että en oikeasti tiedä mistä jokin klassikkoteos kertoo? Yleensä tällaisissa keskusteluissa tulee vain nyökyteltyä mukana, vaikka pään sisällä apina hakkaakin lautasia yhteen. Villi arvaukseni kuitenkin on, etteivät kaikki korkeakoulutetuistakaan perheistä tulevat aina tiedä, mistä puhutaan.

VAIKKA vanhempien ja sukulaisten kanssa käydyissä keskusteluissa joutuu toisinaan selittämään juuria myöten, miten yliopisto toimii, on keskustelujen ja tietojen erilaisuus positiivinen asia. Sukujuhlissa ei tarvitse puhua median murroksesta, representaatioista tai muusta yliopistojargonista, mikä ainakin omassa kuplassani kuuluu arkiseenkin keskusteluun. Duunariperheen arkeen sulautuminen edes viikonlopun ajaksi antaa parhaimmillaan hengähdystauon yliopistomaailmasta ja on mukavaa vastapainoa opiskelijaelämälle.

Meitä duunariperheistä ponnistaneita on yliopistossa paljon, vaikka aina ei siltä tunnu. Omasta taustasta tulee olla ylpeä, ja itseään kannattaa taputtaa olalle, kun elää omanlaistaan elämää taustasta riippumatta.

Kirjoittaja on duunariperheensä ensimmäinen yliopisto-opiskelija.

3/2022 ilmestyneessä Visiirissä on julkaistu perhetaustasta ja luokkaeroista kertova pitempi teksti. Lue juttu täältä.