Essee: Realitysarjat pelastivat minut post-ironian kärsimyksen vankilasta kohti uusvilpittömyyden autuutta

Seksi ja romanssi kuohuu näyttöpäätteeltäni yli. Peitto heiluu, voihkinta kovenee, hien ja himon tahraamat parittelijat kapaloituvat tiukemmin puuvillasekoitteiseen peittoon jokaisella työnnöllä. Aktin ääriviivat ovat kaikkien nähtävillä.   

Kamera leikkaa.   

Lähes rasvattomat suuret lihakset supistuvat ja laajenevat. Terävät symmetriset kasvot puuskuttavat. Siniset silmät siristävät aamuauringossa. Ulkosalin taka-alalle aseteltujen kultapalmujen hennot varjot hivelevät täydellisesti ruskettunutta kehoa.   

Kamera leikkaa.  

Rintojen päälle kerääntyneet hikihelmet huuhtoutuvat ulkosuihkun alla ja kuvitelmissani valuvat tummanruskan lankkulattiani raoista. Pisaroituvat irstauden eritteet katoavat asuntoni rakenteiden uumeniin. Olin kuin en olisi asiasta moksiskaan.   

Kauneus ja rakkaus olivat saapuneet kotiini, ja suhtauduin asiaan ironian tuomalla turvallisella välimatkalla kuten suurin osa realitysarjojen katsojista. Suojauduin älyni taakse, vaikka Love Island Suomi kiinnosti ja kutkutti. Esittelin sarjan ystävälleni ja aloimme katsomaan sitä yhdessä esittäen, että tässä tapahtuu jotain syvällisempää tutkimuskatsomista. Eihän me tätä tosissaan.  

Viestimme tätä välimatkaa toisillemme ajoittain nasevilla kommenteilla ja vitseillä säilyttääksemme arvokkuutemme. Hiljalleen tämän fasadin rikkoivat syvät henkäykset parivalinnan päättyessä yllättävästi. Ilon hihkaukset täyttivät huoneen, kun lempparihahmomme saivat ruutuaikaa. Olimme huomaamattamme antautuneet akateemiseen habitukseen sopimattomaan. Jos huomaat olevasi jumissa post-ironisen välimatkan luomassa ahdingossa, voin nyt kertoa sinulle, ystäväni: valo löytyy tunnelin päästä.  

Ironia on vankila, josta pyrimme vapautumaan post-ironian eli ironian jälkeisen ajan kokemuksella. Ironista elämänotetta määrittelee klassisesti rapauttava tapa tehdä asioita, vaikka niistä ei pidä. Post-ironisessa olemisessa tunteet ja aikomukset sekoittuvat. Vilpittömyydestä ja ironiasta tulee mahdottomia erottaa toisistaan.  

Ihminen voi olla post-ironinen, jotta hänen ei tarvitse osoittaa nauttivansa. Post-ironia ei vielä päästä irti ironisesta otteestaan, sillä siihen kuuluu usein oletus, että jotain vain katsotaan tai tehdään niin kauan, että aletaan lopulta nauttia sen kamaluudesta. Se sekoittaa todelliset ja vitsillä heitetyt kommentit yhdeksi sotkuksi, jossa kuulija tai kertojakaan eivät enää tiedä, mikä on mitä.  Kertoja jättää turvallisen epäilyn varan totuudelleen, jossa ironialla voi aina suojautua ja jättää oikeasti tarkoittamatta sanomaansa.  

Tältä ironian tunnekaukaiselta polulta voi poiketa. Välinpitämättömyys trendaa, mutta sinun ei tarvitse sulkea itseäsi maailmalta. Lähestyin lempeydellä jotain itselleni sopimatonta ja löysin vain ymmärrystä. Lakkasin kertomasta niitä paskoja ironian taakse suojautuvia vitsejä, jotka tuntuivat viimeksi hyviltä vuosia sitten. Annoin ajatusten mennä, olin kahleetta. 

Suhtautukaa vakavasti elämään. Saavuttakaa uusvilpittömyys. Kokekaa jotain rehellisen upeaa, kuten reality-tv.  

Kohtasin sarjan ja itseni ansaitulla rehellisyydellä. Koin suurempaa läheisyyttä ystävääni kuin koskaan ennen. Jokin piilossa ollut seinämä rikkoutui välillämme. Emme olettaneet enää toisistamme turhanpäiväistä ylemmyyttä. Laskimme omat muurimme ja emme pelänneet. Hiljalleen siirryin lähemmäs itseluottamustani: uskalsin myöntää itselleni omia noloja puoliani. 

Jos olet vielä vilpitön, etkä ole edes ajatellut lähteväsi ironian tielle, pysykin siellä. Kaikkia polkuja ei tarvitse kulkea. Sinä olet jo täällä, missä ruoho kutittelee jalanpohjia, lapset makoilevat omenapuiden varjoissa, tuulen terävyys sekoittuu auringon lämpöön ja itket, naurat sydämesi pohjasta, kun ruudulla pyörii Love Island, tai mitä ikinä haluatkaan katsoa. 

Kirjoittaja on sosiologian opiskelija, joka käsittelee yhä häpeää siitä, kun kiusalisesti kätteli Jyrki Sukulaa vuoden 2015 Flow-festivaaleilla tunnistettuaan hänet televisiosta.