Kansannousu 1000 kilometriä Tampereelta – Mistä Valko-Venäjän protesteissa on kyse?

Euroopan viimeinen diktatuuri vapisee, mutta emme tiedä siitä juuri mitään. Visiiri yritti selvittää, mitä Valko-Venäjällä tapahtuu.

Teksti: Antti Kinnunen

Kuvitus: Pauliina Lindell

On ilmeistä, että valtio ei ole taistelutta taipumassa mielenosoittajien vaatimuksiin. Noin 10 miljoonan asukkaan maassa on kahdessa kuukaudessa nähty 14 000 pidätystä. Pidätettyihin kohdistunut väkivalta ja kidutus ovat nousseet otsikoihin. Turvallisuuskoneiston käsittelyssä ihmisiä kuolee ja katoaa. Naamioituneet miehet kaappaavat kansalaisia tunnuksettomiin autoihin keskellä päivää. 

Keinot ovat tuttuja. Jo vuosia opposition edustajia, toimittajia ja aktivisteja on hiljennetty, tuomittu vankilaan tai karkotettu maasta. Internetin käytön sekä julkisen liikenteen rajoittaminen on säännöllistä. 

Miliisin Omon-erikoisjoukot ja epäviralliset tituški-kovanaamat ovat kuitenkin olleet usein avuttomia protestoijien valtavan määrän edessä. 

Pelottelu ja väkivalta ovat jatkuvasti voimistuneet, mutta eskaloitumista selvästi varotaan. Ukrainan Euromaidan-liikkeen vallankumous vuonna 2014 syttyi ilmiliekkeihin erikoisjoukkojen hyökätessä aseettomia mielenosoittajia vastaan. Lopulta tappavan voiman käyttö romahdutti Viktor Janukovytšin tuen myös hänen hallintonsa sisällä. Vastarintaliike esitti uhkavaatimuksen aseisiin tarttumisesta ja Janukovytš joutui pakenemaan maasta. Vapaustaistelu vaati yli 120 mielenosoittajan hengen. 

Ukrainassa vaikuttaneet venäläisvastaisuus ja eurooppamyönteisyys eivät kuitenkaan vastaa Valko-Venäjällä vallitsevaa mielialaa. Venäläisvastaisuus on tosin kasvussa, mutta länteen ei haluta nojata liikaa. Se voi provosoida Venäjän presidentti Vladimir Putinia lujittamaan otettaan. Tukea valkovenäläiset ovat saaneet muualta Itä-Euroopasta, kuten Puolasta ja Baltian maista. Entisen itäblokin maiden keskinäinen yhteenkuuluvuuden tunne on osa 2000-luvun demokratiakehitystä.

Onko mahdollisuus vallan vaihtamiseen jo mennyt?

Sorron vastustus on henkilöitynyt presidentti Aljaksandr Lukašenkaan, mutta kohteena ovat myös häntä tukevat tahot. Myös Euroopan unioni on asettanut heitä vastaan pakotteita ja antanut tukensa oppositiolle koettaen paikata aikaisempia tekemättä jättämisiään. Kansanliike ei kuitenkaan koe EU:ta pelastajana, vaan uskoo, että kriisi ratkaistaan Minskin kaduilla. Lopputuloksen kannalta merkittävintä on heidän motivaationsa ja kykynsä järjestäytyä. 

Joidenkin arvioiden mukaan opposition mahdollisuus vallan vaihtamiseen on jo mennyt, jos sellaista ikinä oli. Valkovenäläiset eivät selvästi näitä arvioita ole kuulleet ja vastoin kaikkia odotuksia protestit eivät osoita laantumisen merkkejä. Kiistettyjen elokuun presidentinvaalien jälkeen kymmenet tuhannet ihmiset ovat marssineet joka viikko. Erityisesti sunnuntait ovat vakiintuneet mielenosoituspäiviksi. Mielenosoittajien tunnuksena on protestilipuksi noussut Valko-Venäjän vanha punavalkoinen kansallislippu.

Tapahtumat mielikuvia lähempänä

Mitä voimakkaampia otteita hallinto käyttää, sitä enemmän vastarintamieliala ja solidaarisuus kasvaa. Ruohonjuuritoiminta, internet-aktivismi sekä kansainvälinen yhteistyö kehittyvät koko ajan. Tietovuodot, graffitit ja lakkoilu ovat vastavoimia viralliselle propagandalle. Kansanliikkeen modernia erityisyyttä kuvaa myös sen naisvaltaisuus. Tärkeimmät opposition keulahahmot ovat naisia. 

Dramaattiset tapahtumat ovat suomalaisille etäisiä. Tampereelta Minskiin on saman verran matkaa kuin Inariin, noin 1000 kilometriä. Mielikuvissa Valko-Venäjä asettuu helposti kauas itään, mutta todellisuudessa se on suoraan Suomen eteläpuolella. 

Tietämyksen triviaaliutta kuvaa ehkä se, että monelle ensimmäinen Valko-Venäjästä mieleen tuleva asia on maitodrinkki, jolla nimensä lisäksi ei ole mitään tekemistä maan kanssa. Jotkut saattavat muistaa Valko-Venäjän isännöimät jääkiekon MM-kisat vuonna 2014. Suomi hävisi finaalissa Venäjälle, jonka päävalmentaja oli pelikiellossa näytettyään välierissä kurkunleikkauseleen. Loppuottelusta jäi mieleen vain surkea tuomarityöskentely. Esimerkiksi Jevgeni Malkin mursi Erik Haulan leuan poikittaisella mailalla saamatta rangaistusta. Lukašenkan aitiossa istui myös Vladimir Putin kannustamassa omansa kultamitaleille. 

Vallankahvassa jo 26 vuotta

Entisissä Itä-Euroopan ja Euraasian neuvostotasavalloissa on usein turvauduttu autoritaarisuuteen. Yksi sen tärkeimmistä metodeista on ennakointi, eli kilpailevien puolueiden ja muiden toimijoiden kaataminen niiden ollessa vielä heikkoja. Se luo kielteistä kuvaa ulkomaille, mutta samalla taataan vaalivoittoja kotimaassa. 

Lukašenka kampesi itsensä valtaan toimittuaan ensin maan korruption vastaisen komitean puheenjohtajana. Ylemmät saivat väistyä, kun koreista löytyi mätiä omenoita. Lukašenka valittiin maan johtoon vaaleilla vuonna 1994 ja vallankahvasta hän ei sen jälkeen ole irrottanut.  

”Lukašenka on myös onnistunut luomaan maahansa jonkinlaisen neuvostoaikoja muistuttavan näennäishyvinvoinnin, mihin suuri osa kansasta näyttää tyytyvän”, kirjoitti Ilta-Sanomat uutisessaan vuonna 2008 jälleen yksien vilpillisten vaalien jälkeen. 

Ei tyydy enää. Neuvostoliiton ja sitä seuranneen ajan kuluttamana valkovenäläiset vaativat nyt vapautta merkittävästi voimakkaammin ja laajemmin kuin koskaan aikaisemmin. Epävakautta lisää rajusti heikkenevä talous. 

Hallinnolla väsytystaktiikka

Venäjän sotilaallinen väliintulo ei ole todennäköistä. Tällä hetkellä Putin kiristää Lukašenkalta maiden välille vuonna 1999 solmitun valtioliiton syventämistä vastineeksi taloudellisesta avusta. Vaikka alueen geopolitiikka muistuttaa ulkoisesti Krimin miehitykseen johtanutta tilannetta, niin luonnollisen liittolaisen kuristaminen asettaisi Putinin historian väärälle puolelle ja tuhoaisi kansojen väliset muuten lämpimät suhteet.  Valko-Venäjän suvereenius ei ole pikkuasia. 

Tällä hetkellä Valko-Venäjän hallinnon tavoitteena on pelata aikaa, kieltäytyä vuoropuhelusta ja toivoa, että protestiliike ei pysty järjestäytymään, ja ajan myötä lannistuu. Voimaantunut kansalaisyhteiskunta on kuitenkin jo sijoittanut tulevaisuuteensa osoittamalla, että muutokset ovat väistämättömiä. Tilanne alkaa lähestyä kärjistymispistettä, jossa kansa joko taipuu vanhan vallan alle vielä toistaiseksi tai kieltäytyy luovuttamasta menehtymättä. 

Pitkä ja kivinen tie

Paljon voi vielä tapahtua. Lopullisina tavoitteina ovat vapaat vaalit ja uusi perustuslaki. Kansannousun mahdollinen tie vallankumoukseen voi olla jotain ennennäkemätöntä. Matka on kuitenkin pitkä ja kivinen. Sillä aikaa vastarinnan tukahduttamisen tarkoituksena on luoda toivottomuutta. Alistaminen myös kasvattaa vihaa hallintoa kohtaan. Murtoraja tulee vastaan ennen pitkää ja silloin nähdään, kumpi kansaa pelottaa enemmän: taistelun jatkaminen vai lopettaminen. 

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan opiskelija. 

Tekstissä on käytetty lähteenä muun muassa Vitali Silitsin kirjaa Preempting Democracy: The Case of Belarus, Voices From Belarus -kanavan ja journalisti Hanna Liubakovan Twitter-raportointia sekä suomalaisia ja kansainvälisiä lehdistölähteitä.