Kolumni: Ai sä oot joku tutkija?
Teksti: Esko Nieminen
Kun sinulta kysyttiin lapsena, mikä haluat olla isona, mikä oli vastauksesi?
Omat vaihtoehtoni olivat perinteistäkin perinteisemmät poliisi tai rekkakuski, koska haalarit ja autot mitä ilmeisimmin kiinnostivat. Haalarit lopulta sainkin, ja myöhemmin filosofian maisterin tutkinnon myötä pätevyyden tehdä kaikkea ja en mitään. Seurasi hetki haahuilua ja limboa. Päädyin lopulta yliopistolle työhuoneeseen, vastaamaan hyvin yksinkertaiseen kysymykseen: mikä ihme saa ihmisen valitsemaan niinkin masokistisen uran kuin tieteen tekeminen?
Omassa tapauksessani tilaisuus teki varkaan (tai tutkijan). Hyvä maisteriohjelma antaa eväät ja kiinnostuksen tieteen tekemistä kohtaan, ja omassa maisteriohjelmassani tätä painotettiin juuri sopivasti. Ensimmäinen työpaikkani valmistumisen jälkeen olikin tutkijana eräässä projektissa, johon en olisi tarttunut ilman gradun tekemisestä jäänyttä pientä ”onhan tää nyt ihan kivaa” -ajatusta takaraivossa.
Toinen pointti on akateeminen vapaus. Omien ambitioiden jahtaaminen on tieteen parissa helppoa, ja tutkimusta voi tunnetusti tehdä aiheesta kuin aiheesta. Työtä saa tehdä joustavasti ja omalla tavallaan, eikä spatiaalinen ulottuvuus sido muualle kuin työhuoneeseen (niin pitkään kuin Tampereen yliopisto katsoo ihmisten sellaista tarvitsevan).
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä on kaunis ideaali siitä, että saa olla tekemässä parempaa maailmaa. Kornit ja höttöiset motivaatiot ovat erottamaton osa intohimoammatteja, mutta itse näkisin tieteellä olevan edelleen samanlaista potentiaalia kuin vaikkapa Charles Darwinin aikaan. Uteliaisuus ja kiinnostus maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan vievät ihmiskuntaa eteenpäin, ja sille pohjalle on hyvä perustaa esimerkiksi 50 vuoden uraputki.
Mainitut syyt ovat kuitenkin vain mahdollisuuksia muiden joukossa, ja syitä tehdä tiedettä on lopulta yhtä paljon kuin tutkijoitakin. Vaikka rahoitus ja tieteen aseman jatkuva kyseenalaistaminen ovat kysymysmerkkejä, kannustan silti jokaista tutkimaan itseään ja pohtimaan, osuisiko joku ilmiö niin lähelle sydäntä, että siitä voisi harkita kirjoittavansa artikkelin. Tai vaikka väitöskirjan.