Kolumni: Minulle unohdettiin kertoa, miten tutkimusta pääsee tekemään

Pian on kulunut vuosi siitä, kun sain graduni palautettua. Lopputyöstressi laukesi ja sairastuin flunssaan, joka turvotti kaulani imusolmukkeet pingispalloiksi. Siinä ulkoisesti hamsteria muistuttavana mietin jatko-opintoja, mutta tuolloin pohdinnat sisälsivät aikamääreen ”sitten joskus”.

Sittemmin pohdinnoista on tullut ajankohtaisempia ja jonkin aika sitten huomasin, että minua kiinnostavassa yliopistossa oli tullut tarjolle palkallinen tohtorikoulutettavan pesti. Haluaisin hakea sitä, mutta en vain yhtään tiedä, miten.

Voisi kuvitella, että siellä missä tehdään tutkimusta, myös kannustettaisiin tai ohjattaisiin hakeutumaan tutkimuksen tekemisen pariin. Itse törmäsin asiaan vasta viimeistä edeltävässä tapaamisessa graduohjaajani kanssa, kun hän kysyi, olenko pohtinut väitöskirjan tekoa. Huvittuneisuus oli halkaista minut kahtia. Tapaamisen jälkeen hoin itselleni, että näin niiden on varmaan neuvottu sanoa kaikille.

Korkeakouluttamattomien vanhempien vesana jo maisterivaiheen opinnot tuntuivat pieneltä sankariteolta. En vieläkään tunne ketään, joka tekisi väitöskirjaa. Olenkin pitänyt tohtorisopintoja vain poikkeuksellisten yksilöiden mahdollisuutena. Mielikuvaa ylläpitää se, ettei yliopistolla tunnuta ohjattavan opiskelijoita tieteenteon piiriin.
Myönnän, että aloitin opinnot Tampereella hirveän kiusallisessa välivaiheessa. Oli syksy 2018 ja kaikkialla puhuttiin vielä Tampere 3:sta. Asiat olivat hajallaan ja hakusessa.

Olin suorittanut alemman tutkintoni ammattikorkeakoulussa, joten yliopistomaailma oli minulle uusi ja uljas tuntematon. En tuntenut sen hallinnollisia koukeroita tai käytäntöjä. Huijarisyndrooman valelemana olin kiitollinen kaikesta, minkä viisaat yliopistoihmiset minulle soivat. Olin nolostuttavan helppo silmäänviilattava.
Näin jälkikäteen ajatellen on ihmeellistä, miten vähän omassa maisteriohjelmassani puhuttiin tutkimuksesta tai jatko-opinnoista. Urapolku oli jo valmiiksi tallattu: teistä tulee toimittajia tai viestinnän alan tekijöitä.

Mutta jos ei akateeminen instituutio, niin kuka sitten opettaa, ohjaa ja kannustaa tieteentekoon? Nälkä jäi.

Mutta opiskeltu mitä opiskeltu. Ainakin tutkinto jäi käteen. Ehkä elämä opettaa, miten niitä mittavia tutkimussuunnitelmia tehdään jatko-
opintohakemusten liitteeksi.