Kolumni: Unelmointi on radikaalia, etenkin nyt  

Miksi kukaan nuori aikuinen ei enää unelmoi? Olemmeko epäonnistuneet sukupolvena, jonka kuuluisi olla energinen, toiveikas ja valmis taistelemaan paremman maailman puolesta? 

Unelmat ja haaveet tuntuvat jääneen toissijaisiksi ajassa, jota hallitsee kysymys riittävän toimeentulon turvaamisesta sekä huoli työpaikan saamisesta tai sen säilyttämisestä. En itsekään muista, milloin viimeksi olisin keskustellut kenenkään kanssa unelmista tai haaveista. Ja se on surullista. 

Tuntuukin siltä, että nykyhetken tärkein taito on jatkuva sopeutuminen. Sopeutumisen paras ystävä taas on varautuminen: tulevaisuuteen on suhtauduttava ennen kaikkea riskinä, jonka seurauksia tulee minimoida. Monelle kohtuullinen elämä onkin tällä hetkellä ensisijainen tavoite. Se on seurausta leikkauspolitiikasta, joka kaventaa sitä, mitä uskalletaan edes pitää mahdollisena. 

POLITIIKKATOIMET kohdistuvat yhteen ydinryhmään, jonka varaan Suomen tulevaisuus lasketaan. Kun hallitus leikkaa koulutuksesta ja opiskelijoiden toimeentulosta, se leikkaa samalla juuri siitä joukosta, jonka odotetaan olevan työkykyinen, motivoitunut ja uskaltava. Luulisi, että juuri nyt tarvittaisiin elämänsä ja työnsä mielekkäiksi kokevia ihmisiä, joilla on mahdollisuus levätä, harrastaa ja halutessaan esimerkiksi perustaa perhe. Tätä tilannetta ei synny, mikäli opiskelijat ja opiskelemaan hakeutuvat pyrkivät ensisijaisesti tekemään vain ”järkeviä päätöksiä” ja optimoimaan kaikki mahdolliset valintansa. 

On valtavan lamaannuttavaa elää maailmassa, jossa tietynlainen tulevaisuus esitetään väistämättömänä, ja ihmisen tehtäväksi jää vain reagoida siihen, mitä kriisit ja päätökset milloinkin aiheuttavat. Siksi unelmointi ei ole naiivia vaan radikaalia. Se haastaa maailman, joka kohtelee tulevaisuutta hallittavana riskinä ja tunnistaa, että tärkeitä ovat myös toiveet, vaatimukset ja uskallus kuvitella toisin.  

Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen opiskelija, joka haluaisi jälleen unelmoida.