Kolumni: Yhden opiskeluoikeuden sääntö ei toimi

“Jos tämä ei riitä, niin en tiedä mikä”, ystäväni pohtii brunssipöydän ääressä.  

Puhumme työllistymistilanteesta.  

Olemme molemmat työskennelleet ahkerasti opintojemme aikana. Olemme kumpikin aloittaneet ammattikorkeakoulututkinnot yliopisto-opintojemme oheen, ikään kuin turvataksemme tulevaisuutemme.  Meillä on järjestöpestejä, on käytyjä koulutuksia, on kaikenlaista puhdetta, jolla haluamme osoittaa tekevämme vielä enemmän kuin tarvitsisi.   

Silti tiedämme, että tämäkään ei välttämättä riitä. Työttömyyden koura voi kahmaista meidätkin.  

OLIKO ennen paremmin? En osaa sanoa. Mutta ainakin yksi asia oli toisin: luottamus tulevaan.  

Vuoden 2025 Nuorisobarometrin mukaan vain noin 62 prosenttia nuorista suhtautuu myönteisesti omaan tulevaisuuteensa, kun vielä kymmenen vuotta sitten yli 80 prosenttia näki tulevaisuutensa valoisana.  

Ennen nuoret opiskelivat mitä halusivat. Nyt minä ja monet muut koemme syyllisyyttä opiskeltuamme sitä, mitä halusimme. Mitä ajattelinkaan, kun valitsin valtio-opin? Mihin kuvittelin työllistyväni?  

Itsesyytökset eivät synny tyhjiössä. Julkisessa keskustelussa pilkataan toistuvasti humanistien – ja usein myös yhteiskuntatieteilijöiden – koulutusvalintoja. Työtön humanisti on vakiintunut sanapari. Katse kääntyy yksilöön: olisi pitänyt valita paremmin.  

Mutta tämä selitys ei enää kanna: työttömyys on kasvanut lähes kaikilla aloilla. Kyse ei ole yksilön virheistä, vaan rakenteellisesta ongelmasta.  

Minä yritin korjata valintaani aloittamalla sairaanhoitajaopinnot yliopiston rinnalle. En vain kiinnostuksesta, vaan varmistaakseni, että jossain olisi töitä.  

Tähän asti tällainen kahden tutkinnon opiskelu on ollut mahdollista. Jatkossa näin ei välttämättä ole. Hallituksen ajama yhden opiskeluoikeuden sääntö tarkoittaa, että uuden opiskelupaikan vastaanottaminen edellyttää luopumista vanhasta. Se vaikeuttaa alanvaihtoa sekä rajoittaa mahdollisuutta yhdistää aloja ja rakentaa monialaista osaamista.  

Muutos voi kuulostaa tekniseltä, mutta ei ole sitä. Se on arvovalinta. Nuorilta odotetaan joustavuutta ja sopeutumiskykyä, mutta samalla heidän liikkumatilaansa kavennetaan. Jos valitset väärin, se on sinun virheesi.  

Brunssipöydässä ystäväni huokaa uudelleen: “Jos tämä ei riitä, niin en tiedä mikä.”  

En minäkään tiedä. Mutta tiedän, että epävarmuus ei vähene rajaamalla niitä keinoja, joilla sitä yritämme hallita. 

Kirjoittaja on työtön kokki, sairaanhoitajaopiskelija ja yhteiskuntatieteiden kandidaatti.