Melkein yliopiston takapihalla on koulu, jossa tunnit alkavat rukouksella – vierailimme Suomen teologisessa opistossa
Keskustakampuksen ja hautausmaan välissä on paikka, joka muistuttaa ulkoisesti klassista yliopistokampusta enemmän kuin Tampereen yliopisto. Yhdessä rakennuksista toimii Suomen teologinen opisto, jonka opiskelijoita yhdistää kristillinen usko.
Teksti: Pihla Leppänen
Kuvat: Pihla Leppänen & Tatu Vornanen
Teopoliksella eli Suomen Vapaakirkon toimintakeskuksella on syksyisenä torstaiaamuna kuhinaa. Kampuksella on käynnissä nuorten kurssi, ja pihapiiriin vipinää tuo kristillinen päiväkoti.
Itse opinahjon, Suomen teologisen opiston, ovet ovat lukossa, eikä saamani ovikoodi toimi. Onnekseni paikalle sattunut opiskelija avaa oven ja johdattaa minut suoraan rehtorin huoneeseen. Yhteys opettajien ja opiskelijoiden välillä tuntuu olevan hiukan eri tasolla kuin yliopistolla.
Apulaisrehtori Markus Nikkanen kuvailee teologista opistoa vapaakristilliseksi kouluttajaksi. Sen taustaorganisaatio on Suomen Vapaakirkko, joka on noin 15 000 jäsenen itsenäinen kirkkokunta.
”Jos haluaa Vapaakirkossa olla seurakunnassa työntekijänä tai pastorina, tämä on ihmisten tyypillinen reitti.”
Opistossa esimerkiksi systemaattisen teologian eli oppisisältöjen koulutus on kuitenkin ekumeenista. Nikkasen mukaan opetus lähtee liikkeelle opiskelijan omasta kristillisestä taustasta ja on kirkkokuntarajoja ylittävää.
Viralliselta statukseltaan teologinen opisto on kansanopisto. Vaikka sen myöntämillä tutkinnolla ei ole virallista statusta Suomessa, on koulutuksen jälkeen mahdollista hakea ulkomaisiin yliopistoihin jatkamaan opintoja.
Siirrymme Markus Nikkasen kanssa luokkahuoneeseen, jossa hän pitää tunnin Paavalin teologiasta. Tunti alkaa rukouksella, joka päätetään yhteiseen aameneen. Opiskelijoita on paikalla reilu kymmenen: suurin osa vaikuttaa 20–30-vuotiailta, ja naisia on miehiä enemmän.
Monella on mukanaan oma Raamattu. Sille tuleekin heti käyttöä, kun rukouksen jälkeen hiljennytään lukemaan raamatunkohta, josta sitten keskustellaan pienryhmissä.
Yhteisessä keskustelussa vertaillaan eri ajattelijoiden tulkintoja. Opiskelijat tuntuvat osallistuvan keskusteluun keskimääräistä yliopisto-opiskelijaa aktiivisemmin. Opettaja muistaa opiskelijat etunimeltä ja haastaa tuttavallisesti heidän näkemyksiään.
Vaikka alun rukous antoi olettaa muuta, voisi ulkopuolinen tarkkailija erehtyä olevansa yliopistoluennolla. Alkutunnin keskustelun jälkeen Nikkanen on enemmän äänessä, ja puheessa vilahtelevat niin eksistentialismi, postmodernismi, narratiivisuus kuin dekonstruktionalistinen lukutapakin.
Osa termeistä kertoo suoraan, että tarkastelun kohteena on Raamattu: puhutaan jumalan vertikaalisesta teosta Jeesuksessa, liittoteologisesta kehyksestä ja armon taksonomiasta.
Lopussa lähestytään käytäntöä. Nikkanen kritisoi tapaa, jossa kristinusko esitellään ensisijaisesti syntisyyden kautta. Hän haluaisi, että keskustelu lähtisi liikkeelle siitä, että jumalalla on hyviä uutisia ihmisille. Syntisyys tulee kyllä esille sitten myöhemmin.
Kristinuskon sanoma siitä, että ei joudu helvettiin, ei kuulemma auta, jos on jo helvetissä. Opiskelijat nauravat. Nikkanen jatkaa pohdintaansa ja kritisoi uskonnon ja valtion välistä liittoa. Yhdysvaltojen tilanne tekee hänet surulliseksi.
Lopussa Nikkanen heittää pallon opiskelijoille: heidän on itse ratkaistava, millaisiksi julistajiksi haluavat tulla.
YKSI OPISKELIJOISTA on Heidi Örtengren, jolle opinnot teologisessa opistossa ovat olleet haave jo lukioikäisestä asti. Aiemmalta koulutukseltaan hän on terveydenhoitaja ja terveystieteiden maisteri Tampereen yliopistosta.
”Terveyden, opetuksen ja hengellisyyden yhdistäminen on kutsumukseni ydintä, jota haluaisin tavalla tai toisella toteuttaa elämässäni”, Örtengren kuvaa.
Opinnot ovat Örtengrenin mukaan vahvistaneet turvallista jumalasuhdetta mutta haastaneet samaan aikaan myös kriittiseen ajatteluun. Teologisen opiston maksulliset opinnot ovat olleet mahdollisia aikaisemmista terveydenhuollon töistä kertyneiden säästöjen myötä.
Lähiopetusmuodossa esimerkiksi lukuvuoden mittainen 60 opintopisteen Teologian perusteet -koulutus kustantaa opiskelijalle 3300 euroa. Hinta sisältää opetuksen lisäksi myös lähiopetuspäivien lounaan. Opiskelijoilla on myös mahdollisuus asua kampuksen vuonna 2016 valmistuneessa asuntolassa. Siellä halvin vaihtoehto, jaettu soluhuone, kustantaa lukuvuodessa 1500 euroa. Huone on käytössä arkisin, ja hintaan sisältyy osa aterioista.
Samalla luokalla opiskeleva Roger Lindeman on tullut teologiseen opistoon toisenlaista opintopolkua, ammattikoulutaustalla. Hänen tarkoituksenaan on valmistua opistosta ensin seurakuntatyöntekijäksi ja lopulta vielä pastoriksi.
”Olen uskossa Kristukseen, ja se on vaikuttanut opintojeni suuntaukseen. Koen, että Jumala johdatti tänne opiskelemaan”, Lindeman kertoo urapolustaan.
TEOPOLIKSEN LOUNAS toimii varsin samoin periaattein kuin yliopistollakin. Opettaja-Nikkanen ja moni opiskelijoista istuu ainakin jutuntekopäivänä yhteiseen pöytään syömään. Nuoret kurssilaiset tuovat ruokalaan leirikeskustunnelmaa.
Ilmapiiri teologisessa opistossa vaikuttaakin varsin hyvältä. Toiminnan arvopohja tuntuu kuitenkin edelleen epäselvältä. Nikkanen kuvaa teologisen opiston taustalla vaikuttavaa Vapaakirkon liikettä konservatiiviseksi, mutta mitä se tarkoittaa?
Nikkanen ei vaikuta kovin halukkaalta listaamaan käytännön kysymyksiä, joissa konservatiivisuus näkyy opetuksessa. Hän keskittyy puhumaan Raamatun roolista ja painottaa ajattelun vapauden sekä joustavuuden merkitystä.
”Jos ajatellaan kirkkokuntatasolla ja luetaan meidän yhdyskuntajärjestystämme, mitään erottelua miesten ja naisten välillä ei tehdä”, suostuu Nikkanen kuitenkin kertomaan.
Vaikka kysymys on herättänyt liikkeessä paljon keskustelua, on nykyinen virallinen linja Vapaakirkossa siis selvä: naisetkin saavat olla pastoreita.
Myös Suomen teologisen opiston rehtori Timo Lehikoiselle konservatiivisuus on ensisijaisesti suhtautumista Raamattuun: teosta on tulkittava historiallisesta ja kirjallisesta kontekstista, eikä yksittäisistä lauseista voi muodostaa oppia. Raamatun kuvaamia tapahtumia kuitenkin pidetään todellisina ja tapahtuneena.
Sekä Lehikoinen että Nikkanen kertovat, että opiskelijoita valmennetaan soveltamaan teologiaa käytäntöön. Tätä varten tunneilla on case studyja ja seurakunnan ammatteihin opiskelevilla myös harjoitteluja.
Kun kysyn, onko jotain käytännön kysymyksiä, joissa teologisesta opistosta valmistuneiden pastoreiden olisi hyvä olla yksimielisiä, vastaa Lehikoinen näin:
”Menisin Vapaakirkon aika vanhan periaatteen taakse, jota edustamme myös opistona: ydinasioissa yksimielisyys, reunallisissa asioissa ajattelun ja tulkinnan vapaus, kaikissa asioissa rakkaus.”
Ydinasioita ovat Raamatun merkitys ja pelastus kristinuskon kautta. Kaipaan kuitenkin edelleen konkretiaa. Voisiko esimerkiksi samaa sukupuolta oleva pari elää teologisen opiston kampuksella?
Lehikoinen ei vastaa suoraan, mutta hakee hyllystä Vapaakirkon yhdyskuntajärjestyskirjan ja lukee sieltä, että ”avioliittoon vihkiminen on toimitettava Vapaakirkon perinteen edellyttämällä tavalla miehen ja naisen välillä”.
ILTAPÄIVÄN kappelitunti järjestetään sermin takana samassa luokkahuoneessa, jossa aamupäivän tuntikin pidettiin. Tunnelma on rento ja tuttavallinen: paikalla on vajaa 20 ihmistä, joista osa on aamupäivän tunnilta tuttuja opiskelijoita ja osa henkilökuntaa.
Kappelitunti on opiskelijoille harjoitus: saarnaaja on tehtävässään ensimmäistä kertaa. Saarna alkaa esimerkillä jumalan johdatuksesta bussikuskin työssä. Loppu on luentomaisempi, teologiaa opiskelleen ihmisen tulkinta pysyvästä rauhasta uskon kautta.
Saarnan jälkeen saa mennä sermin taakse rukoilemaan ja rukoiltavaksi. Tilaisuuden alussa ja lopussa lauletaan pop-genren kristillistä musiikkia.
Koska lopussa aikaa jää yli, kappelitunnista vastaavat opiskelijat ehdottavat rukoushetkeä. Osallistujat etsivät itselleen parin rukoukseen. Vieressäni istuva opiston opettaja ja systemaattisen teologian koulutussuunnittelija Sanna Urvas kysyy, saako hän rukoilla puolestani. Suostun pyyntöön, ja Urvas rukoilee yleisluontoisesti tietämättä mitään vakaumuksestani tai vakaumuksettomuudestani.
Urvas ei ole itse Vapaakirkon jäsen, vaan helluntailainen. Vaikka teologinen opisto ei julkaise vertaisarvioitua tutkimusta, toimii Urvas muissa yhteyksissä akateemisena tutkijana ja hyödyntää osaamistaan opetuksessaan. Vakaumuksen ja tutkimuksen yhdistämistä hän ei pidä ongelmana.
”Kukaan ei ole koskaan objektiivinen eikä neutraali. Systemaattisessa teologiassa pitää kirjoittaa metodi ja viitekehys auki”, Urvas tiivistää.
OPISTON tiivis yhteisö ja tunnustuksellinen arvopohja vaikuttavat toimivalta yhdistelmältä, sillä opintoihin hakeutuvat opiskelijat jakavat jo valmiiksi jokseenkin samat arvot ja uskonkäsitykset. Päivän aikana minulle on hahmottunut kuva teologisesta opistosta paikkana, joka on juuri oikea sellaiselle ihmiselle, joka haluaa sitoutua säilyttämään uskonsa.
Mitä kävisi, jos usko kuitenkin katoaisi opintojen aikana?
Rehtori Timo Lehikoinen ei tiedä sellaista tapahtuneen, vaikka myöntää uskon menettämisen olevan teoriassa mahdollista. Hän painottaa pienen yhteisön tuomaa etua.
”Haluamme kulkea opiskelijoiden rinnalla sen verran lähellä, että jos tällaista pelkoa alkaisi muhimaan, siitä pystyttäisiin keskustelemaan ennen kuin oltaisiin rotkon reunalla.”