Teknologiamogulit eivät enää ole cool – 2020-luku on teknopessimismin aikaa, ja tästä siinä on kyse
Digisektorista povattiin vuosituhannen alussa vihreää ja progressiivista väylää kohti parempaa maailmaa. Nyt teknologiajättien valta jatkaa kasvamistaan, ja niin myös kapina niitä vastaan. Miksi digiutopia vaihtui uhkakuviin, ja onko optimistisempiin näkymiin enää paluuta?
Teksti: Milo Kiviranta
Kuvitus: Emma Johansson
Vuoden 2025 loppupuolella sosiaalisessa mediassa boikotoitiin sankoin joukoin Spotifyta, kun sen omistajan Daniel Ekin uutisoitiin sijoittaneen lähes 700 miljoonaa dollaria AI-avusteisia sotadrooneja valmistavaan Helsing-teknologiakonserniin. Keskustelu kävi kuumana siitä, mikä Spotifyn kilpailijoista olisi eettisin korvaava kulutusvalinta, vai pitäisikö musiikin striimauspalvelut kenties hylätä kokonaan.
Tapaus ei ole ollut viime vuosina ainoa, jolloin teknologiajättejä ja niiden omistajia on kritisoitu laajasti. Vuonna 2022 Metan kymmeniä miljardeja dollareja maksanutta “metaversumi”-projektia Horizon Worldsia pilkattiin sankoin joukoin, ja maaliskuussa uutisoitiin palvelun epävarmasta tulevaisuudesta. Entinen Twitter, nykyinen X taas on menettänyt roimasti käyttäjiä sen jälkeen, kun laitaoikeistolaista politiikkaa niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ajanut maailman rikkain mies Elon Musk osti yhtiön.
Vielä 2010-luvun alkupuolella Muskista saatettiin puhua aliarvostettuna nerona, eräänlaisena tosielämän Tony Starkina, joka torjuu ilmastokatastrofin uhan sähköautoillaan tai viimeistään kolonisoimalla Marsin. Sittemmin hänen maineensa on lokaantunut jatkuvien skandaalien seurauksena, samoin kuin Metan ja Facebookin toimitusjohtajan Mark Zuckerbergin. (Kumpikin keikkuu keväällä 2026 maailman rikkaimpien kärkiviisikossa.)
Musk ja Zuckerberg saattavat edustaa viimeistä teknologiamogulien sukupolvea, joka on saanut nauttia tulevaisuususkoisesta hehkutuksesta edes hetken. Heidän epäsuosioon suistumistensa saa pohtimaan Bill Gatesin ja Steve Jobsin kaltaisia ikonisia hahmoja, joista on aikoinaan povattu aikakauslehtien kansissa paremman tulevaisuuden arkkitehteja lähes messiaaniseen sävyyn.
Teknologian suurmiehet eivät enää symboloi vaihtoehtokulttuuria ja radikaalin kokeilevaa tulevaisuusajattelua, vaan konservatiivista tunkkaisuutta ja groteskia yltäkylläisyyttä. 2020-luvulla olemme laskeutuneet uudelle teknopessimismin aikakaudelle.
Aikainen internet maalaili digiutopiaa
Tähänastisen 2000-luvun kulttuurihistoriikissaan Blank Space (2025) amerikkalaiskirjailija W. David Marx kuvailee aikaisen internetin vastakulttuurisia juuria. Marxin mukaan aikaisen internetin käyttäjiä ohjasivat informaation vapauden, marginaalin vaalimisen sekä normien kyseenalaistamisen ihanteet.
Aktiivinen internetissä pyöriminen ylipäätään oli erityisosaamista vaativaa marginaalitoimintaa. Kysynnästä piittaamaton luovuus kukoisti pienten piirien nörttifoorumeilla. Anarkismin ja transhumanismin kaltainen utopistinen spekulaatio puhutteli käyttäjiä. Elettiin tekno-optimistisia aikoja.
Nykyinen alustatalouden rajaamien karsinoiden sisällä tapahtuva internetkokemus ei suoranaisesti nostata päätä pilviin tai kannusta innovointiin. Jossakin kohtaa optimismi ja kokeilunhalu menivät hukkaan. Mutta milloin?
Aikaisen internetin käyttäjiä ohjasivat informaation vapauden, marginaalin vaalimisen sekä normien kyseenalaistamisen ihanteet.
Tampereen yliopistolla työskentelevä markkinoinnin post doc -tutkija Johanna Horppu on perehtynyt työssään kuluttajien ja teknologioiden välisiin suhteisiin sekä esimerkiksi kirjoittanut tulevaisuuden teknologiavisioista. Parhaillaan Horppu tutkii digitaalista ylikulutusta osana Helsingin yliopiston Greener Bits -tutkimushanketta.
Kuva: Milo Kiviranta
Hän allekirjoittaa ajatuksen siitä, että vallitsevissa tulevaisuuden teknologiavisioissa on havaittavissa jyrkkä käänne negatiivisempaan.
“Kyllä teknologiatrendien negatiivisista puolista puhutaan nykyään enemmän. 1990-luvulla tai vielä 2000-luvun teknologiabuumin aikaan näkemykset ovat olleet paljon positiivisempia”, Horppu sanoo.
Tulevaisuuden teknologiavisioita muovaavat Horpun mukaan esimerkiksi se, miten mediassa tai popkulttuurissa käsitellään uusia innovaatioita. Yksi osapuoli keskustelussa ovat myös teknologioiden kehittäjät ja tarjoajat itse.
“Monet utopistiset ajatukset uusista teknologioista on syötetty kuluttajalle suoraan Piilaaksosta. Sitä kautta meihin on iskostunut ajatus siitä, että suuret yhteiskunnalliset ongelmat ovat ratkaistavissa tarjolla olevien teknologioiden avulla”, Horppu sanoo.
Brändäys ja bisnes ristiriidassa
Piilaakson pöhinään on kuitenkin vielä matkaa aikaisen internetin häröilyfoorumeilta. 2000-luvun puoliväliin mennessä internetin työkaluista oli tullut helppokäyttöisempiä, ja W. David Marxin mukaan ne alkoivat kiinnostaa myös kaupallisia tahoja. Perinteisen median normeista riippumattoman tiedonvälityksen mahdollisuus oli kutkuttava.
Ensimmäisiä interaktiivisen ja saavutettavan Web 2.0:n hittituotteita olivat tietenkin julkkisjuorut ja porno. Internetissä nähtiin kuitenkin potentiaalia myös aitoon vaikuttamiseen ja uskottavaan bisnekseen. Anonymiteetti, riippumattomuus ja tavoitettavuus haluttiin valjastaa johonkin merkittävään.
2010-luvulle siirryttäessä sosiaalisen median alustat kuten Facebook ja Twitter alettiin nähdä informaation saavuttamista ja levittämistä demokratisoivina toimijoina. Vuonna 2011 niin sanotun arabikevään vallankumoukset Tunisisassa ja Egyptissä yhdistettiin mediassa edellä mainittuihin alustoihin, sillä niiden välityksellä oli tapahtunut paljon järjestäytymistä.
Aikaisen internetin anarkistinen eetos, tai ainakin vaikutelma siitä haluttiin säilyttää silloinkin, kun sen työkaluja oltiin valjastamassa vakavasti otettavaan liiketoimintaan. Mark Zuckerberg erottautui perinteisistä ja tunkkaisista toimitusjohtajista arkisella pukeutumisellaan. Google tuli tunnetuksi rennosta työpaikkakulttuuristaan ja aikuisten leikkipuistoja muistuttavista toimitiloistaan.
Edistyksellisen imagon ja kylmän miljardibisneksen sovittaminen toisiinsa ei kuitenkaan aina onnistu. Johanna Horpun mukaan luottamusta digijätteihin on 2010-luvulla rapauttanut muun muassa kasvava tietoisuus datankeräyksen ja sillä tehtävän bisneksen todellisuudesta.
“Esimerkiksi Edward Snowdenin ja Wikileaksin tiedonkeruupaljastukset tai Cambridge Analytica -skandaali käänsivät yleisiä narratiiveja kriittisempään suuntaan”, Horppu sanoo.
Merkkejä vastareaktiosta voi etsiä populaarikulttuurista. Horppu nostaa esimerkeiksi Netflixin Black Mirror -sarjan ja The Social Dilemma –dokumentin (2020) myöhemmin saavuttaman suuren suosion.
Digisektorin edistyksellinen ulkokuori vaikuttaa murtuneen samalla, kun kuluttajat oivalsivat kuuluisan kliseen: mikäli et maksa siitä, olet itse tuote. Tavan tallaaja ei välttämättä enää luota teknologiamoguleihin suunnannäyttäjinä, eikä kaikkialle ulottuva digitalisaatio enää enteile vapautta ja hyvinvointia. Kaiken takana olikin vain datakeskus.
Aineettomalla on raskas taakka
Myös kasvava ympäristötietoisuus on ollut suuri takaisku tekno-optimismille. Johanna Horppu muistuttaa, että teknologisista innovaatioista on helppo puhua yltiöpositiivisesti silloin, kun ne ovat vielä uusia.
“2000-luvun alussa digitalisaation negatiivisia vaikutuksia ei vielä ajateltu yhtä paljon. Pitkään digitalisaatio nähtiin ratkaisuna esimerkiksi ekokriisiin. Yleisen ympäristötietoisuuden lisääntyessä negatiiviset vaikutukset on huomattu, ja vaikkapa datakeskusten kuluttamasta energiasta on alettu puhumaan enemmän”, Horppu sanoo.
Helsingin yliopiston Greener Bits -tutkimushanke tutkii niin sanotun digitaalisen liiallisuuden (digital excess) vaikutuksia ihmiseen ja ympäristöön. Digitaalisella liiallisuudella tarkoitetaan digitaalisen kulutuksen yltäkylläisyyttä: satoja sähköpostiin tulvivia viestejä, striimauspalveluiden loputonta tarjontaa, tekoälylle jatkuvasti syötettäviä komentoja.
Johanna Horppu tutkii hankkeessa digitaalista ylikulutusta ihmisen arjessa. Osa tutkimukseen osallistuneista ei aikaisemmin ole tajunnut huomioida digitaalista liiallisuutta, osa taas on kertonut väsymyksen ja kuormituksen kokemuksista.
Tutkimuksessa tarkastellaan myös erilaisten digitaalisten palveluiden käytön hiilijalanjälkeä.
“Pitkään on saatettu ajatella, että tällainen yltäkylläisyys ei haittaa, koska se on aineetonta. Todellisuus on, että digitaalisella ylikulutuksella on materiaalinen puoli, joka vaikuttaa myös ympäristöön”, Horppu toteaa.
“2000-luvun alussa digitalisaation negatiivisia vaikutuksia ei vielä ajateltu yhtä paljon. Pitkään digitalisaatio nähtiin ratkaisuna esimerkiksi ekokriisiin.”
”Teknologia ei vain tapahdu meille tyhjästä”
Johanna Horppu uskoo kaikesta huolimatta, että kollektiivisten pettymysten lannistamista teknologiavisioista on vielä mahdollista palata optimistisempiin näkymiin.
“Ajattelen, että tarvitaan realistisia näkökulmia. Uskon tutkijoiden roolin olevan siinä tärkeä. Vahva kritiikki ilman vastapainoa ylläpitää illuusiota siitä, että vaikkapa tekoälyn kaltaiset teknologiat ovat elämää suurempia”, Horppu sanoo.
Lamauttavan digitaalisen yltäkylläisyyden ajassa hän kokee tärkeänä korostaa juuri ihmisen omaa päätösvaltaa.
“Ihmisen omasta toimijuudesta ja ajattelusta on tärkeä pitää kiinni, eikä esimerkiksi ulkoistaa sitä teknologioille. Meillä on ihmiskuntana mahdollisuus päättää, mitkä tärkeät tehtävät kuuluvat yhä ihmisille”, Horppu toteaa.
Ehkä aikaisen internetin auktoriteetteja kyseenalaistavasta autonomisuuden eetoksesta on yhä mahdollista ammentaa. Ihmiset kaipaavat tekno-optimistisempien aikojen toiveikkuutta, mutteivät valmiiksi pakattuna ja tuotteistettuna. Onneksi ratkaisut voivat löytyä läheltä.
“Loppujen lopuksi ihmiset kehittävät ja käyttöönottavat teknologioita. Teknologia itsessään ei vain tapahdu meille tyhjästä”, Johanna Horppu sanoo.
