Veimme bilekonkarin Kielareille arvioimaan, miten opiskelijabileet ovat muuttuneet
Sonja Montonen kävi vuosituhannen vaihteessa ahkerasti opiskelijabileissä. Veimme hänet Kielareille katsomaan, miten opiskelijoiden biletys on muuttunut. Todistimme aiempaa vähemmän ainakin humalaista horjumista, tupakointia ja häirintää.
Teksti: Helmi Isotupa
Kuvat: Pekko Korvuo
Tänään Sonja Montonen on lähtenyt ulos haalareissa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Viimeksi hän teki niin 2000-luvun alussa.
Montonen odottaa minua baarissa Koskipuiston kupeessa. Hänet on helppo tunnistaa kirkkaanpunaisista haalareista, joita koristavat pinssit ja elämää nähneet haalarimerkit.
Montonen opiskeli Saksan kieltä ja kulttuuria Tampereen yliopistossa vuosina 1995–2002 ja juhli tuolloin runsaasti – haalarit jalassa.
”Monta kertaa viikossa käytiin bileissä, mutta ei muisti riitä siihen, että oliko tiistai, torstai, perjan… eikun lauantai. Lauantainahan ei ollut opiskelijabileitä, että sitten piti käydä normibaarissa”, Montonen kertoo.
Tänään ainakin on torstai, ja Montonen pääsee opiskelijabileisiin vuosikymmenten jälkeen.
Saadaanko bailata kaksin?
Siirrymme baarista yökerhoon, jossa illan bileet järjestetään. Kielarit ovat vieraiden kielten ja käännöstieteen opiskelijoiden ainejärjestö Dialektin järjestämät poikkitieteelliset bileet, jotka järjestetään yökerho Famessa. Kielareilla Montonen ei ole ennen käynyt.
Ylitämme Satakunnansillan ja laskeudumme alas pimeät portaat, jotka johdattavat yökerhon ovelle. Ulkona seisoo yksinäinen portsari, eikä jonoa näy.
”Saa nähdä kuinka paljon väkeä tulee, että saadaanko bailata kaksin”, Montonen uumoilee naurahtaen.
Odotuksia illalle hänellä ei ole. Hänen ainoa toiveensa on se, että pääsisimme tanssimaan hyvien biisien tahtiin.
Takeista luovuttuamme jäämme baaritiskin viereen aistimaan tunnelmaa. Strobovalot sohivat baarin paljaita pintoja. Käymme tiskin kautta istumaan punaiselle samettisohvalle. Tänne monet muutkin ovat asettuneet.
Montonen katselee tanssilattian suuntaan. Rohkeimmat ovat jo uskaltautuneet irrottelemaan.
”On hienoa, että opiskelijat ovat moninaistuneet”, Montonen huomaa.
”Ennen oli enemmän kapeakatseista.”
Montosesta näyttää siltä, että joukosta uskalletaan erottua enemmän.
Hakeudumme tanssimaan, kun kuulemme molemmille tutun kappaleen. Hyvän tanssipaikan löydettyämme Sara Been Luuleks (feat. Ares) on jo melkein ohi. Eri puolille tanssilattiaa asettuneet porukat astelevat ringeissä puolelta toiselle. Väljä tanssilattia ei Montosta haittaa, koska silloin mahtuu liikkumaan kunnolla.
Tanssimme muutaman biisin tahtiin, joista yhteen viereinen porukka osaa koreografian. Montonen hymyilee, vaikka ei itse osaa liikkeitä.
”Kiva kun ihmiset tanssii. On koreografioita ja kaikkea uskaliasta ja näyttävää.”
Haalarit jalassa heiluessa tulee nopeasti lämmin. Käymme istumaan baarin korkeaan nurkkapöytään odottamaan illan esiintyjää.
Olutpullo ovenraosta
Tänä iltana järjestetään opiskelijabileet kahdessakin Tampereen yökerhossa. Molempiin bileisiin on buukattu artisti.
Keikat eivät Montosen mukaan olleet yleisiä hänen opiskeluaikoinaan muualla kuin Bommareissa tai Hämeenkadun approilla.
Bommarit järjestettiin neljästi vuodessa Hervannan Bommarissa. Se oli yksi Montosen suosikkitapahtumista. Siellä esiintyvät artistit vetivät Montosen mukaan tuhansia opiskelijoita juhlimaan, tai siltä se ainakin tuntui. Bommareissa Montonen on muun muassa tutustunut entiseen aviomieheensä.
”Harmittaa kun en nyt osaa sanoa mitään bändejä, joita siellä esiintyi. Klamydia saattoi olla. Sen muistan, että siellä oli oikeasti sen ajan kovia nimiä ja semmoisia, jotka opiskelijat olivat bonganneet ennen breikkaamista.”
Bommareihin Montosen ystäväporukka kantoi omat juomat Mehukatti-pulloissa. Koska järjestäjillä ei ollut anniskeluoikeuksia, täytyi myös alkoholin myynnille keksiä muita keinoja.
”Jos perällä olevasta ovenraosta ojensi rahaa jonkun viisi markkaa, sai takaisin olutpullon.”
Järjestäjät osasivat myös varautua vahinkoja varten.
”Bommariin sisään tullessa oleva tila oli vuorattu jätesäkeillä. Jos jollain tuli paha olo, niin sitten vietiin sinne. Siellä kyllä lojui porukkaa”, Montonen kertoo.
Enää Bommareita ei järjestetä. Montonen sanoo, että poliisit kyllästyivät juhlijoihin ja huvilupa vietiin. Nykyisin Bommarissa järjestetään monipuolisesti muita opiskelijatapahtumia.
Raitis ilma herkistää
Kello lähestyy puolta yötä, mutta bilettäjien humalatila näyttää Montosesta vielä aikaan nähden maltilliselta. Hänen opiskeluaikoinaan tanssilattialla näkyi enemmän kaatuilua ja yhdessä tanssimista.
”Isoin ero on se, että porukka tulee vähemmän humalassa paikalle ja että kukaan ei polta.”
Ennen tätä iltaa Montonen kysyi vanhoilta opiskelukavereiltaan, mitä he muistavat bilettämisestä.
”Ensimmäisenä sanottiin, että juotiin ihan liikaa. Toisaalta pidettiin toisistamme huolta. En muista, että ketään meidän porukastamme olisi ikinä tarvinnut viedä oksennushuoneeseen.”
Kun illan esiintyjä Tuure Boelius aloittaa keikan, yleisössä on aistittavissa vielä pientä kankeutta. Päätämme siirtyä ulos juttelemaan.
Tunkkaisesta yökerhoilmasta viileään syysilmaan astuminen virkistää niin, että melkein itkettää. Montonen pohtii tähän mennessä kokemaansa.
”Kyllä ihan opiskelijabileiltä näyttää”, hän sanoo.
”Isoin ero on se, että porukka tulee vähemmän humalassa paikalle ja että kukaan ei polta.”
Juttelu näyttääkin olevan tupakkapaikan suosituin aktiviteetti. Etäämmällä kourallinen porukkaa käy kiivasta keskustelua, mutta vain kahden suusta nousee savua. Montosen opiskeluaikoina sisällä tupakointi oli vielä sallittua.
Montonen uskoo, että olisi omina opiskeluaikoinaan viihtynyt näissä bileissä. Moni asia ei ole hänen mielestään muuttunut.
Hän ei ikävöi opiskelijaelämää, vaikka siihen liittyykin ihania muistoja ja tunteita. Elämän eri vaiheet ovat näyttäneet, etteivät suuret tunteet jää pelkästään nuoruuteen.
Montonen herkistyy nostalgiasta ja pyyhkii kostuneet silmäkulmansa.
”Mä oon tällainen itkijä, mutta kyllä tässä muistellessa nousee tunteet pintaan.”
Kaikkiin Montosen bilemuistoihin kuuluu tiivis ystäväporukka, joka koostui saksan opiskelijoista. He olivat merkittävä osa Montosen opiskeluaikaa ja bilettämistä. Porukka on edelleen päivittäin yhteyksissä. Montosen mielestä olisi tärkeää, että jokainen pystyisi löytämään ihmiset, joiden kanssa pitää hauskaa ja jakaa suuria tunteita.
Läheisyyttä ja lähestymistä tanssilattialla
Kun palaamme sisään, haalarijalkaiset juhlijat ovat rentoutuneet. Vastaan tulee hoipertelevia opiskelijoita ja keskusteluissa kuuluu sammallusta. Tiskillä vedetään shotteja.
”Nyt alkaa näyttää jo tutulta”, Montonen kuittaa.
Alkukankeus on vaihtunut yleisössä kattoa kohti heiluviin käsiin ja pomppimiseen. Boeliukselle on huudettu yleisöstä toive: paita pois!
Kun Montonen kävi opiskelijabileissä, napapaidat olivat muotia. Silloin tuntemattomienkin vartaloita kommentoitiin.
”Muistan hassuja keskusteluja siitä, että miten oon niin pieni. Kerran yksi puolituttu jätkä tuli jonkun kaverin kanssa, että ‘hei, me tullaan kokeilemaan sun vatsalihaksia’, kun mulla oli aina sellainen pieni toppi.”
Viimeisen biisin aikana Tuure Boelius ottaa paidan pois.
”Täällä ei oikein näy sellaisia pieniä toppeja”, Montonen huomaa.
Tanssilattialla näemme muutaman suudelman, mutta Montonen muistaa niitä omilta ajoiltaan enemmän. Hän kertoo, että ennen seuranhaku oli yksi bilettämisen tärkeimmistä pointeista. Silloin mentiin herkemmin juttelemaan ja tutustuttiin matalammalla kynnyksellä.
Siinä Montonen huomaa muutosta.
”Ei ole ihan samalla tavalla sellaista parinmuodostuksen kulttuuria kuin meidän aikanamme.”
Tuolloin tanssilattialla kohtasi välillä myös epämukavia lähestymisyrityksiä. Inhottavia tapahtumia Montonen ei kuitenkaan mielellään muistele. Hän kokee, että häirintään osataan suhtautua nyt paremmin.
”Kähmimistä oli, eikä siihen puututtu, kun silloin ei ollut mitään turvallisemman tilan periaatteita. Olimme onneksi omassa porukassa aika topakoita, joten kavereita kyllä suojeltiin.”
Lähdetäänkö safarille?
Seuranhaun lisäksi bileissä oli muutakin tekemistä. Montonen tapasi kiertää baaria kavereiden kanssa, varsinkin Hämeenkadulla sijainneessa Honky Tonk Cafessa.
”Aina koitettiin etsiä tuttuja ja puolituttuja sekä baaritiskiltä uusia tuttuja.”
Bilepaikan kiertäminen on minullekin opiskelijabileistä tuttua puuhaa. Silloin voi löytää jotain jännittävää, jota ei tanssiessa näe.
Jos rahat olivat loppuneet mutta suuta vielä kuivasi, saattoivat opiskelijat lähteä “safarille”. Safariksi kutsuttiin sitä, kun pöydissä kierrettiin hylättyjen juomien toivossa. Silloin kukaan ei ollut kuullutkaan tyrmäystipoista. Montonen muistelee ilmiötä kauhulla.
Montosen opiskellessa rahaa oli niukasti. Tuolloin alle 20-vuotiaat saivat myös vanhempia opiskelijoita vähemmän opintotukea. Opintolainan nostamista välteltiin viimeiseen asti. Leivänpäälliseksi valittiin juusto tai leikkele, ei koskaan molempia.
Montonen muisteli kavereineen, että tuoppi maksoi halvimmillaan kymmenen markkaa. Samalla hinnalla sai lounaan yliopiston ravintolasta.
”Bommariliput oli tämmöisiä haalarimerkkejä, ja täällä lukee, että ne on maksaneet 35 tai 50 markkaa. Se oli kuukauden ruokabudjetista aika paljon.”
Nyt yökerhon pöydissä ei edes näy hylättyjä tuoppeja. Pitäisikö meidän vain kiertää?
Viimeiset hitaat
Kello on pian yksi ja iltamme lähestyy loppuaan. Montosen tytär on tulossa hakemaan äitiään. Otamme vielä ilon irti tanssilattialla, josta keikkayleisö on kaikonnut.
Montonen muistaa, että jokaisten bileiden lopussa soitettiin viimeiset hitaat. Viimeistään silloin pojat tulivat hakemaan tyttöjä. Myös me saamme viimeiset hitaat ennen lähtöämme, kun Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä alkaa soida.
Kävelemme lopuksi yhtä matkaa Keskustorille, ja matkalla Montonen pohtii vuosikymmenten aikana tapahtunutta muutosta. Humalaista horjumista ja tupakointia on kuulunut iltaan huomattavasti vähemmän, mikä on hänestä vain positiivista. Emme myöskään kokeneet häirintää.
Montonen näkee myös eron opiskelijoiden yleisessä tavassa olla.
”Enemmän on sitä, että voi olla oma itsensä. Musta tuntuu, että myös ne turvallisen tilan periaatteet näkyvät ja tuntuvat, mikä on tosi hienoa.”
Hän lisää, että olo oli tervetullut.
”Ei kukaan jäänyt tuijottamaan silleen, että ’onkohan toi vähän liian vanha tänne’.”
Vaikka tänä yönä biletimme vain keskenämme, Montonen vaikuttaa nauttineensa kokemuksesta.
”Parasta oli se, kuinka hauskaa meillä oli!”
Olen siitä täysin samaa mieltä. Pääsin itsekin todistamaan turvallisemman tilan periaatteiden toimivuutta ja omat rajat huomioivaa alkoholin käyttöä. Vaikka kähmintään ja kaatuiluun emme tänä yönä törmänneet, olen itse vielä toisinaan havainnut opiskelijabileissä ysäriltä tuttuja piirteitä.
Onneksi sentään oksennushuoneen käytöstä on luovuttu.