Ydinperhe, susipari, apila – perhekäsitykset muuttuvat, eivätkä ensimmäistä kertaa

Onko perhe ihmisen henkilökohtainen asia ja lasten hankkiminen omasta halusta tehty tietoinen ratkaisu? Pintapuolisesti nämä saattavat näyttää yksilön päätöksiltä, mutta suurilta osin ihmisten valintoja ohjaavat sekä sosiaali- ja perhepolitiikka että kulttuurinen moraalisäännöstö.

Teksti: Emma Auvinen

Kuvitus: Siru Tirronen

Tilastokeskuksen määritelmä perheestä noudattelee asumisjärjestelyjä, ”jääkaappikuntalaisia”. Arvoliberaalissa näkemyksessä perheeseen saatetaan lukea myös ystävät, joskus myös esimerkiksi lemmikkieläimet. Useimmille sana ”perhe” tuo kuitenkin yhä ensimmäisenä mieleen kuvan äidistä, isästä ja lapsista.

Vasta vähän yli sata vuotta sitten perhekäsitys oli hyvin toisenlainen.

Perhe oli itsenäistyvässä Suomessa ennen kaikkea työyksikkö. Lapset olivat maatilojen työvoimaa. Erityisesti Itä-Suomessa suurperheet olivat yleisiä 1800-luvun lopulle saakka. Samassa taloudessa saattoi asua pariskuntia useassa sukupolvessa suurine lapsikatraineen.

Kaupungeissa elettiin pienemmissä perheyksiköissä kuin maalla. Valtaosa suomalaisista kuitenkin asui pitkään maalla. 1900-luvulla myös maaseudun perheet alkoivat yksityistyä.

1950-luku vei avioliiton auvoisaan satamaan

Ajatus isän, äidin ja lasten muodostamasta ydinperheestä alkoi yleistyä 1800-luvun lopussa, mutta varsinaisen läpimurtonsa Suomessa se teki toisen maailmansodan jälkeen.

1950-luvusta tuli ydinperheideaalin kultakausi. Suomeen rantautuneen psykologisen lapsenriistoteorian mukaan äidin ensisijainen tehtävä on olla lapsen saatavilla ja lapsi kärsii, jos hän joutuu olemaan erossa äidistään. Sosiologian alalla vallitsivat ajatukset pienestä ydinperheestä yhteiskunnan tärkeimpänä yksikkönä. Kun vanhemmat noudattavat hoivaajan ja elättäjän roolejaan, perhe voi hyvin ja siten yhteiskunta voi hyvin.

Valtio painosti kansalaisia perheiden perustamiseen. Naimattomia rankaistiin tuntuvalla vanhan pojan ja -piian verolla. Vero otettiin käyttöön 1935 ja sitä kerättiin vuoteen 1975 asti. Naimattomia pareja verotettiin kovemmin kuin avioituneita ja lapsiperheiden verotus oli kaikista kevyintä.

Vaatimus avioliitosta oli vahvan moralistinen. Esiaviollinen seksi on evankelisluterilaisen valtakirkon konservatiivisen katsannon mukaan syntiä, joten avoliitossa eläviä ”susipareja” pidettiin yleisesti moraalittomina vielä 1980-luvullakin.

Vaihtelevat moraalisäännöt

Monimuotoisten perheiden tutkimuksella ei ole pitkää historiaa, minkä vuoksi ei ole varsinaista tietoa siitä, millaisia ja kuinka yleisiä valtavirrasta poikkeavat perheratkaisut ovat olleet.

Erilaisia perheitä on varmasti elänyt yhteiskunnassa läpi historian. Osa on voinut pitää matalampaa profiilia, mutta kaikille se ei ole ollut mahdollista. Sotien jälkeen leskiperheitä oli enemmän ja lapsia adoptoitiin. Homopari on voinut elää ”kämppäkavereina”.

Ennen vanhaan esimerkiksi suhtautuminen ilman avioliittoa syntyneisiin lapsiin on vaihdellut sosiaalisen statuksen mukaan. Oli melko tavallista, että maaseudun tilattomat saivat aviottomia lapsia 1800-luvulla, eikä se herättänyt kovin paljoa huomiota. Pappien ja talollisten tyttäriä puolestaan sitoi vahva sukupuolimoraali.

Tiukalla moralismilla on tapana herättää vastareaktioita, ja 1900-luvun alussa alkoi herätä kapinointia konservatiivisia sääntöjä vastaan. Työväenliikkeen ja ruotsinkielisen sivistyneistön radikaalimmilta laidoilta alkoi kohota vastustusta pakollista kirkollista avioliittoa kohtaan. Sanomalehdissä julkaistiin toisinaan ilmoituksia omantunnon avioliitoista, joita esimerkiksi työväenliikkeen aktiivit olivat solmineet ilman kirkon siunausta.

Kaupungistumisen ja evankelisluterilaisen kirkon ankaran moraalivallan hellittämisen myötä vapaammat suhteet, erilaiset tavat elää ja individualismi lisääntyivät. Yhtenäiskulttuuri alkoi murtua 1960-luvulta alkaen, kun muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin kiihtyi. Lopulta internetin ja sosiaalisen median voi katsoa räjäyttäneen viimeisetkin yhtenäisyyden rippeet.

Sateenkaariperheiden nousu parrasvaloihin

Valtaosa Suomessa monimuotoisten perheiden asioita edistävistä yhdistyksistä perustettiin vuosituhannen vaihteessa. Kymmenisen vuotta sitten nämä yhdistykset muodostivat Monimuotoiset perheet -verkoston, joka ajaa rakenteeltaan ydinperheestä poikkeavien perheiden asemaa lainvalmistelussa.

Yksi erilaisten perheiden muoto on noussut yleiseen tietoisuuteen kaikista kirkkaimmin: Sateenkaariperheitä koskeva lainsäädäntö on ottanut 2000-luvulla useita harppauksia. Vaikka seksin harrastaminen samaa sukupuolta olevan kanssa poistettiin rikoslaista 1971, siihen julkisesti kehottamisesta saattoi saada rangaistuksen vielä lähes vuosituhannen vaihteeseen asti. Kehottamiskielto kumottiin vasta vuonna 1999. Kyseisen lain uskotaan vaikuttaneen siihen, millä tavalla homoutta käsiteltiin lehdissä ja mediassa käsiteltiin vuosikymmenet.

Homoparien perustamien perheiden asema on parantunut tällä vuosituhannella. Hedelmöityshoidoista tuli mahdollisia myös samansukupuolisille pareille vuonna 2006. Perheen sisäinen adoptio puolestaan tuli mahdolliseksi 2009.

Laki voisi mahdollistaa enemmän kuin kaksi vanhempaa

”Seuraava suuri poliittinen vääntö käydään vanhempien lukumäärästä, niin että jatkossa lapsella voisi olla enemmän kuin kaksi vanhempaa”, arvelee Monimuotoiset perheet -verkoston johtava asiantuntija Anna Moring.

Moring on koulutukseltaan filosofian tohtori ja perhepolitiikan asiantuntija.

Vanhempien lukumäärällä on merkitystä erityisesti apilaperheille. Apilaperheessä lapsella on enemmän kuin kaksi sosiaalista vanhempaa. Lapsi voi elää vaikka esimerkiksi kahden homoparin muodostamassa perheessä tai esimerkiksi niin, että vanhempia ovat vaikkapa homopari ja yksinasuva henkilö. Tällaisissa perheissä elää nykyäänkin lapsia, mutta tilastoissa he eivät näy.

Kahta suurempi vanhempien määrä voi olla hyödyksi myös eroperheille. On yleisessä tiedossa, että puolet avioliitoista päätyy eroon.

Vanhemmuuden virallistettu asema on sikäli tärkeä asia, että se tuo mukanaan juridisia oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka liittyvät muun muassa elatukseen ja perimiseen.

Esimerkiksi Kanadassa lapsella voi olla kolme virallista vanhempaa. Suomessa nykyinen hallitus on valmistellut erilliset äitiys- ja isyyslait korvaavaa vanhemmuuslakia. Keskeinen poliittinen vääntö lain muodostuksessa on käyty juridisten vanhempien lukumäärään liittyen. Toistaiseksi näyttää siltä, ettei vanhempien lukumäärää olla lakimuutoksessa korottamassa.

Apilaperheiden aika?

Anna Moring esittää, että tulevaisuudessa perhe perustetaan aiempaa tietoisemmin, eikä vanhemmaksi ajauduta sattumalta niin usein kuin aiemmin. Perhe voi olla taloudenhoitoon ja elämäntapoihin kytkeytyvä ”järkiratkaisu”.

Tulevaisuudessa myös heteroparit saattavat innostua apilaperhe-konseptin tarjoamista mahdollisuuksista, jos lait tulevaisuudessa muuttuvat apilaperheitä tukeviksi.

Yksiavioisen parisuhteen ympärille rakennettua perhejärjestelmää näkee jo nyt yhä useammin kyseenalaistettavan julkisuudessa, kun keskiluokkaiset ja koulutetut perheelliset ihmiset kertovat avoimista ja polyamorisista suhderatkaisuistaan.

Kehitykselle tyypillistä on edestakainen liike, johon vaikuttavat globaalit heilahdukset ja maan sisäinen politiikka. Tasa-arvokehitys voi kulkea toiseenkin suuntaan. Esimerkiksi Latviassa kansalliskonservatiiviset yrittävät rajata perustuslaista sateenkaariperheet perheen käsitteen ulkopuolelle samaan aikaan, kun maan parlamentti on sitoutunut korjaamaan sateenkaariperheitä syrjiviä lakeja.

Perhe on yksi liberalismin ja konservatismin tärkeimmistä kädenväännön kohteista ympäri maailman. Paradoksaalisesti aiheen henkilökohtaisuus tekee siitä kaikkea muuta kuin henkilökohtaisen.

Artikkelia varten on haastateltu perhettä ja vanhemmuutta tutkinutta Tampereen yliopiston tutkijatohtori Petteri Eerolaa, suomalaisen yhteiskunnan historiaa tutkinutta Tampereen yliopiston professoria Pirjo Markkolaa ja Monimuotoiset perheet -verkoston johtavaa asiantuntijaa Anna Moringia, joka on tutkinut väitöskirjassaan sateenkaariperheiden asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Lähteenä on käytetty myös muun muassa Kimmo Saariston ja Kimmo Jokisen teosta Sosiologia vuodelta 2004.