Kolumni: Sivistys ei voi enää sisältää lentomatkustelua

Lentomatkustaminen on alle sadassa vuodessa vakiintunut yhdeksi hyväosaisen länsimaisen elämäntavan kulmakivistä. Sivistynyttä ihmistä on perinteisesti pidetty maailmaa nähneenä, ja näinpä vuosittaista lentämistä maailman ääriin voikin perustella kulttuurisen pääoman kasvattamisella. 

Maapallo ei kuitenkaan ole lopettanut palamistaan, vaikka ilmastotietoisuus saattaakin näyttää 2010-luvulle jääneeltä trendi-ilmiöltä. Yksittäisen lentomatkan päästöjä on saatu laskuun, mutta maailma ei edelleenkään kestä suomalaisten lentomatkailun määrää. Halusimme tai emme, on meidän siis tehtävä muutoksia elämäntapaamme. 

Pelkkä lentämisen verottaminen tai muut yhteiskunnalliset ohjauskeinot eivät kuitenkaan riitä, ellemme samalla pura ajatusta siitä, että kulttuurista pääomaa ja sosiaalista statusta kerätään mahdollisimman laajamittaisella matkustamisella. Jos viikonloppumatkat eurooppalaisiin pääkaupunkeihin näyttäytyvät keskiluokkaisen elämän itsestäänselvyytenä ja Suomessa viihtyminen puolestaan takapajuisuutena, statustaan kohottava individualisti tuskin löytää suurta motivaatiota lentämisen vähentämiseen, vaikka paperilla vannoisikin vastuullisuuden nimeen. 

Tässä piilee ilmastotietoiseksi identifioituvan liberaalin kaupunkilaisen ristiriita. Rakenteellisia ratkaisuja peräänkuulutetaan samaan aikaan kun oman läppärin hakuhistoria täyttyy halvoista lennoista.  

Siksi meidän onkin muutettava sitä, mitä pidämme tavoiteltavana. Jos vain teemme lentämisestä kalliimpaa ja harvemmalle mahdollista, mutta pidämme samalla kaukomatkoja hyvän elämän mittarina ja kulttuurisen pääoman lähteenä, luomme ristiriidan, jota yksilön on vaikea ratkaista. Yksilöä vaaditaan luopumaan siitä, mitä ensin olemme opettaneet hänet tavoittelemaan. 

Maailmanmatkailu avartaa kiistämättä yksilön maisemaa, mutta rajallisten resurssien planeetalla sivistystä olisi aika ajatella toisin. Sivistyksen tulisi olla yksilöllisten kokemusten maksimoinnin sijaan kykyä suhteuttaa omat halunsa muiden ihmisten ja tulevaisuuden sukupolvien hyvän elämän mahdollistamiseen.  

Kohtuullisuus ei kuulosta yhtä hohdokkaalta kuin kaukomatka, eikä anna yhtä helposti kerrottavaa tarinaa loman jälkeisessä small talkissa. Jatkuvasti hienompaan, kauemmas ja elämyksellisempään pyrkivälle ihmiselle se ei ehkä tulekaan luonnostaan. 

Juuri siksi kohtuullisuudesta voisi tulla uutta kulttuurista pääomaa. 

Kirjoittaja kokee kognitiivista dissonanssia halutessaan itsekin ”sivistyä ja nähdä maailmaa”.