Essee: Sarjakuvien tulevaisuus on vaakalaudalla, koska meitä kiinnostaa vain brain rot

On syyskuinen sunnuntaiaamu vuonna 2001. Jussi istuu rivitaloasunnossaan Tampereella keittiössä aamukahvilla ja avaa sanomalehden. Kansainvälistä politiikkaa, kotimaan taloutta, kulttuuria ja jopa urheilua käsittelevät osuudet Jussi sivuuttaa nopeasti parilla vilkaisulla käännellen sivuja vimmatulla vauhdilla kohti aviisin loppua. Kun hän pääsee viimein lehden säätietolaatikon vieressä olevalle sarjakuvapalstalle, Jussin otsan kurtut suoristuvat ja häntä alkaa hymyilyttää. Fantom, Velho ja Viivi ja Wagner ovat hupaista luettavaa! 

Syyskuussa 2025 Jussi istuu edelleen sunnuntaiaamuna saman pöydän ääressä juoden samaa kahvia kuin 24 vuotta aiemmin. Nyt hänellä on kuitenkin kädessään älypuhelin. Paperista Aamulehteä, Tamperelaista tai edes mainoskuvastoja ei näy mailla halmeilla. Jussi tarkistaa nopeasti Ylen etusivun, mutta ei jaksa lukea uutisjuttuja otsikkoja pidemmälle. Otsan yhä syvemmiksi uurtuneet kurtut suoristuvat, kun Jussi avaa Tiktok-sovelluksen ja ruudulle lävähtää robottimaisella äänellä Take on me -hittiä tulkitseva pyörivä kissa. Onpas hupaista! 

”Reels-videot” sanomalehtisarjakuvien haastajana? 

Helsingin Seudun Journalistien Lööppi-lehden “Mistä uusi Fingerpori?” -jutussa toimittaja Tuukka Tuomasjukka kuvaa sarjakuvatarjonnan kehitystä suomalaisissa sanomalehdissä 2000-luvun alusta näihin päiviin. Vuosituhannen alun kultavuodet sarjakuvien monipuolisuuden suhteen ovat tiessään, ja sanomalehtisarjakuvien tarjonta on yksipuolistunut ja yksinkertaisesti vähentynyt. Uusien tekijöiden on yhä vaikeampaa saada töitään julkaistavaksi paperisiin painoksiin. Mutta mistä on kyse? Onko sanomalehtien strippisarjakuvien kysyntä todella vähentynyt? Eivätkö ihmiset enää halua nauraa tai muutoin irrottautua tavanomaisesta uutisvirrasta aamukahvilla, kuten Jussi tekee? 

Huumorintajumme ja taipumuksemme heittäytyä viihteen ja fiktion vietäviksi on tuskin kovin paljoa muuttunut viimeisen 20 vuoden aikana. Naurussa on jotain universaalia ja ajatonta. Sen sijaan julkaisumuodot ja formaatit naurun aiheille muuttuvat. Yhden sanomalehdessä julkaistavan, 2–4 ruudun mittaisen sarjakuvan lukemiseen ihminen käyttää keskimäärin 15–20 sekuntia. Saman verran aikaa kulunee yhden Tiktok-videon tai Instagram-reelsin katsomiseen. 

Mikä ihmeen ”brain rot”? 

Siinä missä strippisarjakuvatkin, internetmeemit ja lyhytvideot ovat muodostaneet oman taiteenlajinsa. Kiinnostavalla tavalla niiden ekologinen lokero mediakentällä voidaan nähdä jotakuinkin samana kuin sanomalehtien strippisarjakuvien. Niiden tehtävänä on piristää ja huvittaa lyhyen, mutta sitäkin vaikuttavamman hetken ajan. Ne irrottavat ajatukset arkisesta uutisvirrasta, mutta toisaalta tarjoavat samaistumispintaa herättämiensä tunteiden ja oivallusten kautta. 

Omanlaisensa kummallisen alakulttuurin internetin videomaailmassa muodostaa niin sanottu ”brain rot” -sisältö. Termillä viitataan jollain tavalla heikkolaatuiseen tai merkityksettömään mediasisältöön, jolla voidaan humoristisesti tai ihan tosissaan ajatella olevan jopa haitallisia kognitiivisia ja psykologisia vaikutuksia katsojiinsa. Kyse ei ole pienen somekuplan sisäpiirin vitsailusta, vaan kansainvälisestä trendi-ilmiöstä. Oxfordin sanakirja jopa valitsi ”brain rot” -termin vuoden sanaksi viime vuonna. Jussin aamupalapöydässä katselema video pyörivästä kissasta on oppikirjaesimerkki brain rot -sisällöstä. Jussi tiedostaa katsomansa videon turhanpäiväisyyden, mutta se silti huvittaa häntä. 

Sanomalehtien strippisarjakuvat eivät ole brain rot -sisältöä. Piirtäjät ovat käyttäneet niihin paljon aikaa, ja usein niihin liittyy jokin aidosti oivaltava vitsi, sanaleikki tai lukijan mietteitä herättävä teema. Silti esimerkiksi Jussi, tiedostamattaan tai tiedostetusti, on siirtänyt ennen strippisarjakuvien lukemiseen käyttämänsä ajan brain rot -videoiden selailuun. Sama ilmiö on nähtävissä peruskoulun käytävillä, joilla ei enää kuule keskustelua viimeksi luetuista Asterix- tai edes Aku Ankka -sarjakuvista. Nuoret katselevat sekavia videoita iskelmälaulajasta, jonka päähän photoshopattu ahven laulaa kappaleita väärinpäin ydinpommien räjähtäessä taustalla. 

Kyyninen vaiko veikeä absurdismi? 

Verrattuna esimerkiksi B. Virtanen -strippisarjakuvan arjenharmaaseen samaistuttavuuteen, Niilo Pielinen -huumorisarjan yleisinhimilliseen silmänpilkkeeseen tai Ressu-koiran allegorisiin ajatuksiin koirankoppinsa päällä, vaikuttavat absurdit brain rot -videot varsin halvoilta mediasisällön korvikkeilta. Mikä ihmisiä ja ennen kaikkea nuoria vaivaa? Onko sosiaalisen median nopeatempoinen videoiden selailu jo tuhonnut dopamiinijärjestelmämme niin, että emme viitsi vaivautua lukemaan ja katsomaan jotain sellaista, jonka oivaltaminen vaatisi pienen hetken? Onko huumorintajumme kyynistynyt niin, että viitsimme enää nauraa vain vessanpöntöissä pyöriville päille tai siellä hyppiville sammakoille? 

Brain rotin huvittavuus ja koukuttavuus perustunee taipumukseemme viehättyä ja huvittua absurdeista tilanteista ja asioista. Tämäkin lienee ajaton ja universaali ilmiö. Yön pikkutunneille venähtänyt lautapeli-ilta sanapeli Scrabblen äärellä usein päättyy yhteistuumaiseen höhötykseen siitä, voisiko sanan ”tomaatti” kirjoittaa sittenkin ”domaaddi”. Onneksi olkoon, olette luoneet oman brain rot -vitsinne!  

Absurdius ja intertekstuaalisuus eivät suinkaan ole 2020-luvun lyhytvideoiden yksinoikeus, vaan myös sarjakuvat, pilapiirrokset, satiiriset novellit ja esimerkiksi erilaiset parodistiset opiskelijalehdet ovat hyödyntäneet näitä elementtejä sisällössään aina. Suomessa vuosina 1975–2000 ilmestynyt Pahkasika ja Yhdysvalloista tuontitavarana käännetty Mad-huumorilehti ovat näistä hyviä esimerkkejä. Kun teet Pahkasian puuhanurkan ”yhdistä pisteestä pisteeseen” -tehtävää, jossa ympyrän muotoon asetellusta pisterykelmästä muodostuu pisteet yhdistämällä (yllätys yllätys) ympyrä, tunnet jotain samaa kuin Youtuben ”skibiditoilet”-videoita katsellessasi. Toisaalta Pahkasika- ja Mad -lehtien selailu on huomattavasti hidastempoisempaa kuin lyhytvideoiden scrollailu, ja ne tarjoavat näin hengähdystaukoja kuluttajalleen. 

Tarvitsemme monipuolista viihdemediaa! 

Ovatko sarjakuvat sitten kuoleva kansanperinne, jonka tilalle saamme aivotonta videosaastetta? Tuskinpa vain. Vaikka sanomalehtisarjakuvien tarjonta on surullisesti karsiutumassa, tarjoavat erilaiset sosiaalisen median alustat ja nettilehdet uusia julkaisualustoja myös pilapiirtäjille, kuvittajille ja sarjakuvataiteilijoille. Fyysisten albumien ja sarjakuvakirjojen painamisesta pitävät huolen pienet kustannusyhtiöt ja yhdistykset. Myös piirtäjien omakustanteiden määrä on kasvanut 2000-luvulla. Optimistisesti tulkittuna internetin lyhytvideot ja brain rot eivät vie keltään, vaan laajentavat ja täydentävät mediatarjontaa. Siinä missä sata vuotta sitten absurdi tanssiva taskukello syntyi Salvador Dalin siveltimestä, on samankaltainen sisältö nyt nähtävillä Jussin kännykässä, jonkin videoeditorin tai tekoälyn yhdistelemänä ja kasaamana.  

Eikä tässä vielä kaikki…  

Juotuaan aamukahvinsa Jussi päättää viettää vapaapäivänsä pyöräilemällä lähikirjastoon ja lainaamalla sieltä pari Lucky Luke -sarjakuva-albumia. Eihän sitä Tiktokkia jaksa koko päivää selata. 

Kirjoittaja on Visiirin sarjakuvapiirtäjä, joka on erittäin huolissaan entisten sarjakuvien lukijoiden nykyisestä huumorintajusta.