Arvostelu: Jossain on valo joka ei sammu on kunnianhimoinen esikoisohjaus, joka kiteyttää uuden nahan luomisen alkavan sisältä käsin

Jossain on valo joka ei sammu
Ohjaus: Lauri-Matti Parppei
★ 4,5/5
Teattereissa 12.9.

“Kui moni raumalainen on tehny levyn, mikä jonai päivänä lähetetään avaruuteen?” toteaa hahmo tarinassa, joka kuvaa raa’an rehellisesti nuoren aikuisen suorituspaineita, mielenterveysongelmia, kunnianhimoa ja oman äänen löytämistä. Lauri-Matti Parppein esikoisohjaus Jossain on valo joka ei sammu sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlien ACID-sarjassa. Kansainväliset kriitikot ovat kehuneet tarinaa koskettavuudessaan ja aitoudessaan samaan aikaan universaaliksi ja intiimiksi. 

Elokuvassa ammattihuilisti Pauli (Samuel Kujala) palaa lapsuudenkotiinsa Raumalle käytyään läpi henkisen romahduksen. Vanha koulukaveri Iiris (Anna Rosaliina Kauno) taivuttelee Paulin mukaan taidekollektiiviin, jossa he luovat improvisoidusti rohkeaa kokeellista musiikkia. Yleisölle tarkkaan nuoteista esiintynyt Pauli ajautuu etsimään ensimmäistä kertaa omaa ääntään luovin ja rajoja rikkovin keinoin.  

Paulin mennyttä ei palata kuvailemaan tarkemmin, sillä tärkeää on tämä hetki. Ilmassa häilyy väistämättömän lopun tunnelma. Suorituspaineiden lyyhistämä Pauli pyristelee eroon muiden odotuksista ja repii itseään irti vanhasta muotista. Kujala tulkitsee koskettavasti  uuvuttavan taistelun ja identiteetin ristiriitaisen uudelleen muovautumisen. 

Kaunis ja heleä huilu muuttuu vaikeaksi ja raskaan keholliseksi. Kuvauksen visuaalinen intensiivisyys on iloa silmälle. Kamera tunkeutuu Paulin tilaan seuraten liian läheltä tämän pyrkimystä soittaa tuttua instrumenttia pitkän tauon jälkeen. Katsoja tuntee syvän turhautumisen, kun täydellinen soundi ei tahdo syntyä hahmon päästäessä irti omasta kuristaan. 

Tämä syvä kipu juontaa juurensa uhrautumiseen. Paulin on luovuttava jostain osasta itseään, jotta uutta voi tulla tilalle. Paha olo savustaa uudistumista liikkeelle. 

Paulin kehosta on tullut jatke persoonalle, joka suoritti elämäänsä kohti muiden hyväksymää menestystä. 

Olon käydessä liian tukalaksi Pauli alkaa satuttaa itseään. Hahmon itsetuhoisuus on esitetty hienovaraisesti ja tekijät ovat halunneet välttää herkkien aiheiden romantisointia. Elokuva uskaltaa kuitenkin rehellisesti  näyttää, kuinka Paulin kaltaisen hahmon käsittelemättömät tunteet purkautuvat ulos pahimmillaan.  

Katsojan viihtyvyys ei kuitenkaan jää vaikeiden teemojen jalkoihin. Selittämättömin erikoisuuksin maustettu ja sopivan kieroa huumoria viljelevä elokuva kapinoi selkeitä genrejä vastaan muistamalla myös naurattaa, vaikka Cannessissa Rauma-läppä ei auennut kansainväliselle yleisölle. 

Pitkään työstetty käsikirjoitus näkyy todentuntuisiksi kypsyneissä hahmoissa ja näiden dynamiikassa. He tekevät vääriä päätöksiä ja ajautuvat pikkumaisiin riitoihin. Ihastuttavan syvälle hahmoihinsa uppoutuneet päänäyttelijät tuovat näiden läpi käymät muutokset esiin raivokkaissa tunteenpurkauksissa. Tunteet välittyvät yleisöön kylminä väreinä ja liikutuksena. 

Kliseiseksi menemättä yksi kantava teema on ystävyys ja toiselle avautumisen mukana tuleva hauraus. Tarina esittelee hyvin myös ystävyyden epäkohtia. Paulin kamppaillessa tulemisesta sinuiksi itsensä kanssa, tuntee määrätietoinen Iiris oman luovuutensa arvon. Hahmojen kyseenalainen yhteensopivuus poikii hyviä huomioita kateuden ja häpeän asetelmista. 

Vaikka musiikki on hahmojen kommunikoinnin pääväylä, olisi näiden välistä dialogia kaivannut lisää. Iiriksen hahmo jää jumiin pixie dream girl -muottiinsa ilman merkityksellistä motiivia menestyksen tavoittelun lisäksi. Tämä tuntuu huomattavasti moniulotteisemman Paulin hahmon rinnalla valitettavasti ontolta. 

Elokuvan trio kutsuu itseään puolisotilaalliseksi äänitaidekollektiiviksi, kaivaa esiin hammasharjat sekä sähkövatkaimen ja äänittää kappaleen, jossa luetellaan Suomen majakat pahaenteisessä basson jytinässä. Katsoja imeytyy improvisoidulta tuntuvan musiikin maailmaan, joka on ainutlaatuisuudessaan äänitetty kauttaaltaan livenä. Hahmojen taiteellinen kunnianhimo heijastaa elokuvantekijöiden pyrkimyksiä. 

Jossain on valo joka ei sammu ottaa riskin, joka maksaa itsensä takaisin. Taiteellisesta kaaoksesta syntyy harmoninen ja mieleenpainuva teos, joka koskettaa yleisöä aidosti. Tarina kiteyttää kehollisen vapautumisen lähtevän oman tekemisen, luovuuden ja tunteiden tunnustamisesta. Sen hahmojen puntaroimat riskit eivät tule vain hyppäämisestä tuntemattomaan, kokeilullisen soiton lopputuloksesta tai yleisön reaktioista. Kyse on uskosta selviytymiseen tuntemattoman keskellä ja itseensä luottamisesta epävarmuuden edessä.  

Lue näty-alumni Samuel Kujalan haastattelu täältä.