Kolumni: Hustlaamme itsemme katkeraan voittoon 

Teini-ikää pidetään mullistuksen aikakautena, mutta joidenkin kasvatusalan ammattilaisten mukaan ihminen määrittää elämänsä suuret linjat vasta ikävuosien 18–25 paikkeilla.  Omilleen on muutettu, ja edessä häämöttää uusi elämä. Ei tiedä, minne mennä. Takaisin ei ole palaamista. 

Nämä vuodet ovat kiireisiä. Opiskeleminen, kaupassa käyminen, ruoanlaitto, siivoaminen, liikunta ja Kela-etsivää tekoripsien kanssa karkuun juokseminen syövät suuren osan keskimääräisen yliopisto-opiskelijan arjesta.  

Siunattuja ovat he, joilla on aikaa työskennellä opiskelun ohessa! 

Jos humanistien tutkimuksia on uskominen, juuri työnteko opintojen ohella hidastaa valmistumista. Varmaa työpaikkaa pitkittyneen kouluttautumisen jälkeen on vaikea löytää. 

Suomalaisten keskimääräinen valmistumisikä maisteriksi korkeakoulusta on 29:n paikkeilla, hieman myöhemmin kuin muualla Euroopassa. Naimisiin mennään muutama vuosi sen jälkeen. Omakotitaloa tämän sukupolven edustajat eivät välttämättä tahdo. 

Jos tahtovatkin, sen merkitys ei välttämättä ole yhtä suuri kuin ennen. Journal of Youth Studies -lehdessä vuonna 2019 julkaistun tutkimuksen mukaan nuoret aikuiset eivät koe samaa tyytyväisyyttä aikuisuuden merkkipaalujen saavuttamisesta kuin ennen. Näennäinen menestys ympärillämme yhdistettynä vanhentuneeseen elämänrytmikäsitykseen saa huolestumaan, että jää jälkeen. 

Nykysosiologien mukaan erityisesti Pohjois-Euroopan uusliberalistisessa järjestelmässä yksilöydestä on tullut yrittäjyyttä imitoiva henkilökohtainen projekti. Itseään on markkinoitava mahdollisimman hyvin, että olisi tehokas ja selviytyisi elämästä voittajana. 

“Tuntuu, että jotta koskaan kelpaisi mihinkään työelämässä, pitäisi opiskella paljon, nopeasti ja hyvin arvosanoin, haalia monipuolista työkokemusta, päteä järjestöissä eli ’verkostoitua’ ja sitten lisäksi tietysti olisi oman hyvinvoinnin vuoksi mukava ehtiä viettää aikaa todella läheisten ihmisten kanssa, urheilla ja harrastaa mukavalta tuntuvia asioita,” tuskailee nainen Katariina Nikulan vuonna 2011 julkaistussa korkeakouluopiskelijoiden kiirettä käsittelevässä gradussa. 

Ehdimmekö me opiskelijat nähdä elämäämme, kun se viilettää ohi? 

Jonakin päivänä heräämme, ja olemme vanhuksia tai vähintäänkin parhaat vuotemme nähneitä. Silloin huomaamme, että juuri kiireisimpinä vuosina muotouduimme omanlaisiksemme.