Kolumni: Jätin identiteettisyistä haalarit hankkimatta

Ainejärjestöjen jäsenyyksieni määrä: kaksi. Opiskelijahaalareideni määrä: nolla. En ole ikinä edes pukenut päälleni tuota vaatekappaletta, joka erottaa opiskelijan muusta väestöstä.

Tiedän olevani osa pientä haalaritonta vähemmistöä. Jos joku ihmettelee haalareideni puutetta, vitsailen, etten tarvitse haalareita korostamaan lyhyenläntää ruumiinrakennettani. Tosiasiassa en koe luontevaksi tunnustaa yhdenkään ainejärjestön värejä.

Syy ei ole ainejärjestöissä tai opiskelussa. Syy on minussa. Olen vain kaksi kertaa valintakokeissa sattunut ylittämään pisterajan, joka avaa ovet yliopistoon. Ainejärjestöön kuuluminen on ollut minulle samanlainen automaatio kuin ylioppilaskunnan jäsenyys. Liityn ainejärjestöön, koska muutkin liittyvät. Identiteettini on aina ollut enemmän opiskelija kuin ainejärjestön jäsen.

Tämänhetkinenkin ainejärjestöni on täynnä mukavia ihmisiä, hienoja tapahtumia ja hallituksen puuhatyyppejä, jotka tekevät paljon vähällä kiitoksella. Mutta siltikään ei voi sanoa, että oma ainejärjestöni olisi kaikista automaattisesti paras tai hienoin. Se vain on olemassa.

Identiteettini on aina ollut enemmän opiskelija kuin ainejärjestön jäsen.

VÄLILLÄ kutsun itseäni ainejärjestöagnostikoksi. Haluttomuuteni kannustaa joukkoa, johon elämän sattumanvaraisuus on minut sysännyt, ulottuu kuitenkin myös ainejärjestöä laajemmaksi. En kannusta Suomen jääkiekkomaajoukkuetta MM-kisoissa tai suomalaisjuoksijaa olympialaisissa. En katsele kotimaatani sinivalkoisin silmälasein ja koe kansallistunteen läikähdystä sydämessäni, kun Maamme-laulu kajahtaa.

En voisi kuvitella ikinä liittyväni minkään puolueen tai edes kotiseutuyhdistyksen jäseneksi. Opiskelu- tai asuinpaikka ovat vain satunnaisia tekijöitä identiteetilleni. Enemmän identiteettiäni kuvaa se, että kotonani lojuu kolme kappaletta kissaeläimiä ja lojun itse mieluummin sohvalla kuin teltassa.

Tunnustan, että toisinaan katselen haikeudella opiskeluriennoissa marinoitunutta haalarikansaa. Monille haalareista tulee vaatemuotoinen päiväkirja opiskeluelämän kohokohdista. Tämän juomakupin sain sieltä ja tämän kukkaseppeleen tuolta.

Olisivathan haalarit hieno jäänne ajastani opiskelijana. Siitä kun on tähän mennessä jäänyt käteen lähinnä tuninvioletti pahvikansio kanditodistuksineen ja kourallinen haalarimerkkejä, joille ei ole paikkaa.

Mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin opiskelija, vaikka en olisi haalarikansaa.

Kirjoittaja on Eläinvideokerho-ryhmän aktiivi ja siviilielämän meemitykki.