Kolumni: Loirin kuolema

Vesa-Matti Loiri kuoli keskiviikkona 10. elokuuta alkuvuodesta todettuihin ruokatorvi- ja maksasyöpiin. Jo ennen syöpädiagnoosejaan pitkään sairastellut Loiri oli kuollessaan 77-vuotias.

Loirin kuolema sai mediassa poikkeuksellisen vastaanoton: edes presidentti Mauno Koiviston kuolema vuonna 2017 ei aiheuttanut vastaavaa uutisoinnin aaltoa. Kaiketi lähin verrattava kulttuurialan menetys oli Jean Sibelius vuonna 1957, joka tosin tapahtui täysin erilaisessa media-ajassa.

Kun uutinen Loirin kuolemasta tuli julki, tarttuivat toimitukset kautta maan puhelimiin, ja alkoivat kysellä Loirin kollegoilta ja läheisiltä taiteilijaan liittyviä muistoja. Samalla puskettiin ulos muistelujuttuja, joita oli tehty etukäteen – mediassa täysin normaali, mutta ulkopuolelle erikoiselta näyttävä käytäntö, jota ihmeteltiin sosiaalisessa mediassa.

Niitä juttuja riitti.

Tämän kyseisen lehden päätoimittajan Twitterissä esittämän arvion mukaan Peak Loiri saavutettiin, kun Helsingin Sanomien mustaan suruväritykseen upotettu etusivu sisälsi huikeat kuusitoista perättäistä Loiria käsittelevää juttua. Muut uutiset alkoivat vasta niiden alta.

Ja mikäs siinä. Loiri oli todellakin elämää suurempi hahmo, jolta on suomalaisessa elämässä ollut mahdoton välttyä viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Hän oli suurten ikäluokkien jättiläinen, suvereeni kaikessa mihin ryhtyi. Loiri teki satoja tunteja viihdettä ja samalla nautti, kärsi, joi, pani, urheili, tappeli, ylipäätään eli meidän kaikkien puolesta. Erikoisempaa olisi ollut, jos hänen poistumistaan ei olisi huomioitu tärkeänä uutisena!

Joidenkin mielestä Loirin kuoleman käynnistämä mediasirkus meni liian pitkälle.

”Haluan nähdä sen päivän, kun nainen kuolee ja seuraavan päivän lööpit puhuu vain hänen kuolemastaan ja julistetaan valtiotason hautajaisten tarvetta”, totesi Feminististen puolueen Pirkanmaan piirijärjestön puheenjohtaja Riikka Pöntinen.

Satiirinen Lehti-lehti julkaisi jutun otsikolla ”Suomalaismies ahdistui, kun hänellä ei ollut jakaa omakohtaista kokemusta Loirista.”

Niin. Jos ei omaa vahvaa Loiri-suhdetta, tuntuu Loirin ympärille kasvanut legenda ja hänen muistelemisensa uuvuttavalta. Etenkin viimeisen viidentoista vuoden aikana tuntui ärsyttävästi siltä, kuin kaikki Loirin tekemä ja sanoma olisi tullut vastaanottaa hiljaisella kunnioituksella, ja pohtia sen sisältämää karheaa viisautta.

Loiri-myyttiä voi ja pitääkin kritisoida. Hänen ikoninen statuksensa on turvattu, eikä romahda pienestä tökkimisestä. Ja jos hänen laajassa, mutta sanotaan vaikka epätasaisessa, tuotannossaan on jotain kestävää, kuten itsekin uskon, se jää kyllä elämään. Minua ilahduttaa viisauksia jakelevan legendan tai naisia kaatavan boomer-Über-menschin sijaan toisenlainen kuva Loirista. Hän kertoi useissa haastatteluissa intohimostaan pleikkariin ja etenkin urheilupeleihin. Änäriä sohvallaan hakkaava Loiri on se inhimillinen versio hänestä, jota mikään muistelujutuista ei tuonut esille, mutta jonka päätän itse muistaa.