Lifestyle-valmennus ei ole terapiaa – Toimittaja kokeili, onko se yhtään mitään

Mielikuvaharjoituksia, hypnoosia ja kovia tuntiliksoja. Visiirin toimittaja selvitti, mitä mentaalivalmennuksessa oikein tapahtuu.

Teksti: Hanna Eskelinen

Kuvitus: Henrietta Soininen

Minun pitäisi olla transsissa. Näin hypnoterapiaharjoitusta pitävä mentaalivalmentaja oli minulle selittänyt.

Olenko minä transsissa?

En taida olla transsissa.

Kokeilemani hypnoterapia ei ole populaarikulttuurista tuttua heiluvan kellon tuijottamista ja tahdottomaan tilaan valahtamista. Harjoituksen ajaksi olen kiinnittänyt katseeni eduskuntatalon takaa tehtaanpiipusta nousevaan savuun. Savu maalailee keväiselle Helsingin taivaalle kuvioita, kun yritän keskittyä valmentajan ääneen.

Olen sopinut valmennustuokion järjestäjän ehdotuksesta Helsingin keskustakirjasto Oodiin.

Transsia kuvaillaan yleensä hengelliseksi hurmostilaksi, jossa kokija irtaantuu ympäröivästä todellisuudesta. Minulle hypnoterapiaa pitävä valmentaja puolestaan määrittelee transsiksi kaiken, jossa ”suuntaamme ajatuksemme pois nykyhetkestä”.
Olen kuulemma transsissa, kun uppoudun ajatuksiini tai haaveilen jostain. Siinä tapauksessa olen ollut transsissa lukemattomilla luennoilla.

Hypnoosiharjoituksen jatkuessa oloni muuttuu koko ajan vaivaantuneemmaksi ja epämukavammaksi. Silmiäni kivistää, ja haluaisin vaihtaa katseeni paikkaa. Toivon, että voisin vaihtaa asentoa, mutta olen lukkiutunut paikalleni. Pelkään, että katsekontaktini pettää, jos nojaudun tuolin selkänojaa vasten.

Tunnen oloni hölmöksi ja toivon, etten herätä kirjaston muissa ihmisissä liikaa huomiota. Ajatukseni harhailevat ja tunnen, kuinka pystyn jatkuvasti yhä huonommin keskittymään valmentajan miellyttävään ja rauhalliseen ääneen. Jossain vauva repeää itkuun.

Ikuisuudelta tuntuvan 20 minuutin jälkeen hypnoterapiaharjoitus on viimein lopuillaan. Valmentaja palauttaa minut todellisuuteen laskemalla hitaasti takaperin kolmesta yhteen.

”Kolme… Olet läsnä tässä paikassa ja tilassa.”

”Kaksi… Tunnet kuinka energia virtaa kehossasi.”

”Yksi… Olet takaisin.”

Huokaisen ja vaihdan nopeasti mukavampaan asentoon. Valmentaja kehuu, kuinka vaikutan erilaiselta, jotenkin muuttuneelta. Silmämunani ovat todennäköisesti kuivuneet kuoppiinsa, mutta pidän pääni kiinni ja tyydyn hymyilemään. Hyvästelemme.

Tapasin valmentajan puolitoista tuntia aiemmin Oodin aulassa. Ajanvarauksen yhteydessä kerroin hänelle tarvitsevani tukea, koska en ole varma, onko opiskelualani minulle sopiva.

Jotta en munaa koko tapaamista aivan kättelyssä paljastamalla itseni toimittajaksi, kerron ylimalkaisesti opiskelevani viestintää.

Tällaiset henkisen suorituskyvyn parantamiseen pyrkivät coaching– eli valmennuspalvelut ovat kasvattaneet suosiotaan viimeisen vuosikymmenen aikana. Toimintaa voidaan kutsua myös henkiseksi tai psyykkiseksi valmennukseksi, mutta pelkkää ylimalkaista valmentaja-termiä näkee käytettävän paljon.

Yleisemmin erilaiset valmennukset yhdistävät tietopohjaa kognitiivisesta ja käyttäytymispsykologiasta, sosiaalitieteistä ja positiivisesta psykologiasta. Positiivinen psykologia on ihmisen hyvinvointiin ja voimavaroihin keskittyvä psykologian osa-alue.

Mentaalivalmennuksen on todistettu olevan avuksi ainakin painonpudotuksen ja tupakoinnin lopetuksen kaltaisissa elämäntapamuutoksissa. Henkisen valmennuksen menetelmiä on käytetty myös erilaisten mielenterveysongelmien, kuten masennuksen ja ahdistuneisuuden, hoidon tukena. Valmennuksen on todettu auttavan myös diabeteksen itsehoidossa. Tällaisissa valmennuksissa valmentajana toimii kuitenkin yleensä terveydenhuollon ammattilainen.

Erilaiset henkisen valmennuksen muodot ovat olleet tavanomaisia kilpaurheilussa ja työelämässä, missä valmennus keskittyy yksittäisten suoritusten parantamiseen. Tavan tallaajalle tarjottava mentaalivalmennus keskittyy kokonaisvaltaisemmin valmennettavan elämään, ja vastaa ehkä suorimmin yritysmaailmasta tuttua konsulttitsemppausta yksilötasolle siirrettynä. Tällaisessa lifestyle coachingissa keskitytään valmennettavan henkilökohtaisiin tavoitteisiin.

Valmentajan johdolla liu’umme Oodin aulasta liukuportaita kolmanteen kerrokseen. Etsimme istumapaikat opiskelijoiden täyttämien pöytien keskeltä pienestä pöytäryhmästä, jota ympäröi vihreät nojatuolit. Punapaitainen lapsi käyttää kirjaston vinoa lattiaa liukumäkenä ja ottaa vauhtia toppatakkinsa päällä maaten. Liuku loppuu lyhyeen.

Valmentaja kaivaa laukustaan muistikirjan ja pyytää lupaani muistiinpanojen tekemiseen. Hänellä on pitkät ruskeat hiukset, joukossa satunnaisia harmaita. Silmät ovat kauniit ja vihreät. Sormissaan hänellä on useita hopeasormuksia ja korvissaan kultaiset renkaat.

Koska olen kertonut aikaisemmin epävarmuudesta opinnoistani, valmentaja pyytää minua kertomaan minkälaisia ajatuksia päässäni pyörii. Kerron, että epäilen toistuvasti osaamistani ja alavalintaani. Valmentaja hymyilee tyynesti ja pyytää kertomaan lisää. Puntaroin mielessäni, kuinka paljon uskallan paljastaa.

Valmentaja pyytää kuvailemaan tarkemmin ajatuksia, joita pyörii mielessäni, kun epäilen itseäni. Soperran muutaman yleisimmän aatokseni suustani ja valmentaja kirjoittaa ne ylös. Huomaan, että sivun yläreunassa lukee nimikirjaimeni.

Valmentaja haluaa selvittää, mikä ajatuksista on vallitsevin. Hän lukee kaksi lausetta ääneen ja minun pitää valita se, joka pitää enemmän paikkaansa. Välillä teen valinnan umpimähkään. Lopulta päädymme lauseeseen ”en tiedä mitä sanoa”.

Lauseesta juolahtaa mieleeni huumori-podcast Radio Sodoman kieliohjelmille irvaileva Kielimakkara-insertti. Hetken aikaa kasvoni meinaavat alkaa nykiä.

Teemme harjoituksen, jossa toistelen lausetta eri tahtiin. Valmentaja lausuu lauseen ensin ja minun pitää seurata samassa tahdissa. Toivon, ettei viereisessä pöydässä istuvat kiinnitä hokemiseemme liian paljon huomiota. Yritän pitää naamani peruslukemilla. Naurattaa ja vähän nolottaa.

Ensin sanon lauseen normaalilla puhenopeudella. Sitten sanojen välinen aika alkaa venyä. Sanojen välissä on ensin sekunti, sitten kaksi ja kolme ja neljä.

Tuijotamme toisiamme silmiin ja toistamme lausetta hitaasti. Jossain vaiheessa menen sekaisin ja toistelen heti valmentajan perässä. Hän kehottaa minua malttiin.

Parrakas ja kumara vanha mies kulkee ohitsemme. Ukon hengitys vinkuu kohtuuttoman kovaa kirjaston hiljaisuudessa.

Valmentaja selittää, että kun sanojen välistä etäisyyttä venyttää, aivomme alkavat käsitellä tietoa eri tavalla. Jokaisen eri tempolla lausutun lauseen jälkeen valmentaja kysyy, miltä minusta tuntuu.

En tunne olossani eroa.

Jatkamme harjoitusta ja koen, että valmentaja yrittää kaivaa minusta jonkin oivalluksen esiin. Hän pyörittelee turhautuneesti päätään, kun yritän kuvailla, miltä minusta tuntuu. Muutaman yrityksen jälkeen kaivattu oivallus ilmeisesti tulee, kun totean, että lause on menettänyt merkityksensä.

Alitajuntamme toimii valmentajan mukaan mielen varastona. Sinne kertyy elämän aikana erilaisia ohjelmistoja, jotka ohjaavat toimintaamme.

Hänen mukaansa alitajunta muodostuu raskauden viimeisen kolmanneksen aikana, ja siksi siihen vaikuttaa kaikki mitä tapahtuu äidin verenkierrossa.

“Tämä on ihan perussolubiologiaa”, valmentaja toteaa.
Pohdin mielessäni, että nyt alkaa olla marianordin-osaston settiä. Tulkitsen, että tieteellisen kuuloinen selitys toimii valmentajan keinona vakuuttaa minut hänen osaamisestaan.

En ole täysin vakuuttunut.

Saan kuulla lisää teoriaa alitajunnan kehityksestä syntymän jälkeen. Kuulemma lapsi imee synnyttyään alitajuntaansa vaikutteita 6–7 –vuotiaaksi asti ”kuin pesusieni”, ja sen jälkeen alitajunta ohjelmistoineen on valmis.

Näytän ilmeisesti lannistuneelta, koska valmentaja vakuuttaa, että alitajuntaa voi kyllä muokata vielä aikuisenakin.

Kesken tapaamisen valmentaja ottaa puheeksi sähköpostissa tarjoamansa kolmen kerran valmennuksen. Hintaa kolmelle 1,5 tunnin kerralle kertyisi reilut 700 euroa. Väistän tiedustelut epämääräisellä selityksellä ja lupaan palata asiaan myöhemmin.
Pulitan tästä 1,5 tunnin tapaamisesta 250 euroa. Se vastaa suunnilleen kuukauden opintotukea.

Olemme käyneet noin tunnin ajan läpi ammatillisia epävarmuuksiani. Olen piirtänyt paperille kaksi ihmishahmoa, joista ensimmäinen edustaa epävarmuuksiani ja toinen ammattilaista, joksi haluan tulla. Hahmojen ympärille olen pyynnöstä kirjoittanut adjektiivejä, jotka mielestäni parhaiten kuvaavat niitä.

Valmentaja kysyy, mitä pitäisi tapahtua, jotta minusta tulisi enemmän kuin kuvailemani ideaaliammattilainen. Kerron, etten oikein tiedä.

Valmentaja pyytää minua kuvailemaan minkälaisia ajatuksia minulla tällöin olisi. Kerron, että ajattelisin olevani osaava ja hyvä työssäni. Valmentaja kyselee minulta tarkentavia kysymyksiä siitä, miten voisin tämän tavoittaa. En osaa vastata siihenkään. Hän turhautuu ja pudistelee taas päätään. Minua nolottaa.

Seuraavaksi teemme harjoituksen, jossa kuvittelen vastapäiseen tuoliin kloonin itsestäni. Kloonin pitäisi olla samanlainen kuin minä, mutta varustettu ihailemillani ammattimaisilla ominaisuuksilla. Valmentaja pyytää minua kuvailemaan kloonini olemusta ja sen tunteita.

En tunnu oikein onnistuvan, koska sopertelen niitä samoja asioita kuin tikkuhahmojen kohdalla.

Valmentaja tykkää puhua energioista. Hän selittää, että jos murehdin liikaa, en pysty suuntaamaan energiaani tarpeeksi hyvin. Jos mietin liikaa, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, en pysty ammentamaan energiaani sisältä. Selitystä hän tehostaa viittomalla kohti rintakehäänsä ja ojentamalla kädet eteenpäin.

”Kaikki on energiaa, näin sanoin Einsteinkin. Ja kaikki energia on valoa”, valmentaja toteaa varmana.

Epäilen, ettei Einstein ihan tätä tarkoittanut. Myöhemmin yritän tarkistaa lainauksen alkuperää, mutta en löydä sille Einsteiniin johtavaa lähdettä. Sen sijaan sitaatti taitaa olla peräisin avaruusolentojen kanssa juttelevalta kanadalaiselta meediolta Darryl Ankalta, joka taas väittää vastaanottaneensa sen jonkinlaiselta henkiolento Basharilta. No niin.

Viimein valmentaja ehdottaa minulle hypnoterapiaharjoitusta. Vaikka emme ole siitä alun perin sopineet, suostun. Alan tuijotella savupiippua eduskuntatalon takana.

Valmennuksen villi kenttä

Kuka tahansa voi alkaa mentaalivalmentajaksi. Mentaalivalmentajan titteli ei ole nimikesuojattu kuten esimerkiksi psykologin tai psykoterapeutin ammattinimike. Mentaalivalmentajaksi ryhtyminen ei periaatteessa vaadi minkäänlaista muodollista koulutusta.

Henkisiä valmennuksia tarjoavien valmentajien nettisivut lupaillaan täyden potentiaalin saavuttamista, parempaa minää ja vapautumista jumittavista ajatusmalleista. Sivustoilla vilisevät sanat kuten ”henkinen kasvu”, ”itsetuntemuksen vahvistuminen” ja ”kokonaisvaltainen hyvinvointi”. ”Haitallisista ajatuksista irti päästäminen” auttaa ”elämään omannäköistä elämää”.

Verkkomateriaalinsa perusteella jokainen valmennusta tarjoava tuntuu olevan jatkuvasti ekstaattisen tyytyväisiä elämäänsä. Useimmat kertovat lyhyesti oman henkisen kasvun tarinansa ja kuinka ovat löytäneet valmentamisesta itselleen ammatin.

Myyntiä edistetään ripottelemalla sivuille asiakkaiden testimoniaaleja. Niissä kerrotaan, että valmennus on auttanut löytämään itsevarmuuden ja uuden suunnan elämässä. Jokainen asiakas vaikuttaa olevan onnensa kukkuloilla valmennuksen jälkeen.

Valmennuksia on tarjolla yksilöstä yritykseen: johtajasparrausta, metsässä kävelyn ohessa hoituvaa valmennusta, hypnoterapiaa ja apua kadonneen itseluottamuksen löytämiseen. Osa tarjoaa myös ryhmätilaisuuksia esimerkiksi yrityksille.

Yhteydenotto-ongelmia

Etsiessäni itselleni valmentajaa huomaan, että monien valmentajien tarkkaa hinnastoa tai vastaanottotilan osoitetta ei löydy. Varatakseen valmennuksen pitää liittyä postituslistalle tai täyttää yhteydenottolomake. Puhelinnumeroita valmentajille ei löydy.

Ensimmäistä varausta tehdessäni saan vasta sähköpostivahvistuksen jälkeen tietää, missä valmennus järjestetään. Joudun hakemaan yhden naisen yrityksen tiedot yritystietokannasta ennen kuin saan selville osoitteen. Se on pienellä paikkakunnalla kymmenisen kilometriä Riihimäeltä länteen. Perun varauksen.

Lopulta valitsen testattavaksi kaksi valmentajaa, jotka kertovat suoraan sivuillaan tekevänsä valmennuksia Helsingissä. Laitan molemmille viestiä yhteydenottolomakkeen kautta.

Toisen mentaalivalmentajan tapaan helsinkiläisessä liikehuoneistossa. Viereisessä tilassa toimii parturi-kampaamo. Nurkan takana on pikaruokala ja metroaseman portaat. Yritys kutsuu itseään klinikaksi. Aulassa on muovikasveista koottu viherseinä ja iso mainos kuivaverianalyysista, joka on omanlaistaan pseudolääketieteellistä puuhastelua.

Klinikka tarjoaa lääkäri- ja fysioterapiapalveluiden lisäksi hierontaa, akupunktiota ja psykologin vastaanoton. Lisäksi voi saada ravintovalmennusta, geenitestejä, kasvohoitoja ja Colonic-terapian nimellä tarjottavaa paksusuolen vesipesua. Se jääköön seuraavaan reportaasiin.

Vaaleahiuksinen, sinisiin farkkuihin ja klinikkayrityksen college-paitaan sonnustautunut valmentaja johdattaa minut työhuoneeseensa. Hän näyttää niin erilaiselta tosielämässä kuin nettisivujen kuvassa, että hetken epäilen, olenko laisinkaan tullut tapaamaan oikeaa henkilöä.

Yhdellä pöydällä, valkoisella nojatuolilla ja työtuolilla varusteltu huone voisi olla missä tahansa lääkäriasemalla. Yhdellä seinällä on iso valokuvatapetti sammaleisesta purosta.

Huoneessa soi taustamusiikkina korvanlotkautuksella ohitettavaa jatsahtavaa luritusta.

Istahdan nojatuoliin. Sen selkänoja joustaa painoni alla niin, että katselen lähinnä katonrajassa kulkevia putkia ellen kannattele päätäni ylhäällä. Tässä kohtaa tätä kokemusta ja Oodi-valmennusta yhdistää lähinnä asentojen epämukavuus.

Valmentaja kartoittaa nopeasti lähtötilanteeni. Kerron jälleen kerran olevani alavalinnassani epävarma viestinnän opiskelija. Valmentaja kertoo, että tämän ensimmäisen tapaamiskerran on vain tarkoitus kartoittaa tilanteeni, emmekä siksi pääse pureutumaan asioihin kovin syvällisesti.

Rivien välistä ymmärrän, että käyntikertoja kannattaa sopia useampi. Nettisivuilla suositellaan aloittamaan 4–10 kerran viikoittaisella tapaamisella.

Valmentaja kyselee, minkälaisia tunteita opiskeluuni liittyy. Kuvailen korona-ajan epätoivoa, itsevarmuuteni ailahteluja ja epävarmuuden tunteita, jotka eivät ole kolmessa vuodessa helpottaneet. Kerron stressistä, ahdistuksesta ja väsymyksestä.

Valmentaja haluaa tietää, mikä on näistä tunteista yleisin. Kerron sen olevan ahdistus. Valmentaja haluaa, että työstämme ahdistuksen tunnettani tänään. Hän kysyy, uskallanko tässä turvallisessa tilassa kokeilla, saanko luotua kehoon ahdistuksen tunteen.

Yritän parhaani. Laitan silmät kiinni ja kuvittelen niin hyvin kuin pystyn, miten ahdistus asettuu palleani päälle. Valmentaja pyytää minua kuvailemaan, minkälainen ahdistus on. Kuvailen tunnetta niin hyvin kuin pystyn. Ahdistus on harmaanruskea, nihkeäpintainen ja kylmä liejukasa rinnallani.

Valmentaja haluaa, että muokkaan tunnetta. Aloitamme lämpötilasta. Kuvittelen möykyn lämpimäksi kuin syliin asettuva kissa.

Sen jälkeen muutan valmentajan ohjeiden mukaisesti möykyn väriä ja kuvittelen sen violetiksi. Ilmeisesti Tampereen yliopiston brändiväri on kolmessa vuodessa porautunut alitajuntaani.

Kesken harjoituksen huoneen vesiputkista alkaa kuulua kovaäänistä pauketta ja pulputusta. Mietin, pestäänkö naapurihuoneessa nyt jonkun hyväuskoisen paksusuolta.

Valmentaja vakuuttaa äänien olevan täysin vaarattomia.

Jatkamme ahdistuksen tunteen parissa. Käsittelyssäni ahdistus muuttuu pehmeäksi ja lämpimäksi pieneksi mötkyläksi. Ehkä se ei enää tunnu niin inhottavalta. Valmentaja vakuuttaa, että voin jatkossakin muokata tunteitani tällä tavalla.

Tapaamiseen varattu 50 minuuttia on mennyt ja valmentaja ohjaa minut aulan maksupäätteellä. Sen äärellä ahdistukseni palaa, kun 150 euron summa imuroidaan tililtäni nopeasti ja sujuvasti. Maksupäätteen viereen on aseteltu heräteostettavaksi paketti lisäravinteita.

Kotiin viemisiksi tarjotaan vielä Luontaisterveys-lehteä. Kieltäydyn kohteliaasti. Ajatus paksusuolen pesusta riivaa ison osan kotimatkasta.

Valmennuksessa on riskinsä

Vaikka valmennuksen on todettu auttavan ammatinvalinnassa ja urasuunnittelussa, sillä voi olla myös vähemmän suotuisia vaikutuksia. Kun valmennuksessa pureudutaan valmennettavan elämäntilanteeseen ja persoonallisuuden piirteisiin, voi valmennuksen aikana paljastua ristiriitoja valmennettavan tavoitteiden ja todellisen tilanteen välillä.

Tällainen ristiriita voi tuottaa tyytymättömyyttä nykyiseen elämäntilanteeseen ja alentaa valmennettavan minäpystyvyyden tunnetta. Minäpystyvyydellä tarkoitetaan yksilön käsitystä siitä, miten hyvin hän selviää kohtaamistaan ongelmista.

Tyytymättömyys omasta tilanteesta voi heijastua myös työssä viihtymiseen ja valmennettavan läheisiin ihmissuhteisiin.

Valmennuksen jälkeen elämässä saatetaan tehdä suuriakin muutoksia, koska oma tilanne koetaan entistä kurjemmaksi.

Mentaalivalmennus on vain yksi keino loputtomassa itsekehityksen suossa. Työelämän tehokkuusajattelu on siirtynyt myös vapaa-ajalle ja jokaisen saavutuksen takana on uusi maalitolppa, jota kohti pyrkiä.

Koska työstä on tullut yksi identiteetin ja itsensä toteuttamisen väline, ei työn tarkoitukseksi riitä pelkkä rahallinen kompensaatio. Työn pitää palkita myös henkisesti ja urakehityksen on oltava jatkuvaa.

Oodissa tapaamani valmentaja huomautti, ettei valmennus ole terapiaa. Silti valmennukseen voi liittyä samankaltaisia ongelmia kuin terapiasuhteeseen. Valmennettavan ja valmentajan välinen suhde voi vääristyä ja valmennettava voi tulla riippuvaiseksi valmentajastaan.

Tutkimusten mukaan valmennus voi pahentaa valmennettavan olemassa olevia mielenterveysongelmia tai laukaista uusia. Koska toiminta ei edellytä minkäänlaista terveydenhuollon koulutusta, ei valmentajalla välttämättä ole tarpeeksi tietoa erilaisten mielenterveysongelmien tunnistamiseen.

Ja koska valmennuksessa ei ole kyse terapiasta tai terveyden hoitamisesta, sitä ei Suomessa valvo kukaan. Valmentajan osaamisen selvittämisen jää käytännössä valmennettavan vastuulle.

Valmentajan pätevyyden selvittäminen ei ole mitenkään helppo tehtävä. Koulutusten ja kurssien nimet vaihtelevat, eivätkä niissä käytettävät termit ja nimet avaudu maallikolle. Koulutusta myyvät tahot lainaavat mielellään uskottavuutta tiedemaailmasta. Moni yritys on nimennyt itsensä jonkinlaiseksi akatemiaksi.

Valmennuksesta innostuville löytyy erilaisia valmennuskoulutuksia, kunhan tilillä riittää katetta. Suomen suosituimpana life coach-koulutuksena itseään mainostava kurssi kestää vuoden ja sisältää 30 lähiopetuspäivää. Nettisivujen mukaan koulutuksen on käynyt ainakin tuhat suomalaista. Hintaa lystille tulee piirun verran päälle 5000 euroa.

Lyhyen kokeiluni perusteella ymmärrän, miksi erilaisille valmennuksille tuntuu riittävän asiakkaita. Valmennustuokio on epämuodollisempi kuin esimerkiksi psykologin tapaaminen, mutta asiakassuhteessa voi kuitenkin odottaa luottamuksellisuutta. Valmentajalle voi olla helppo purkaa hölmöimpiäkin huolia ilman pelkoa tuomitsemisesta. Hektisessä elämäntilanteessa on helpottavaa päästä hetkeksi rauhassa miettimään elämänsä suuntaa.

Tapaamisten lopussa molemmat valmentajat vakuuttavat, että olemukseni vaikuttaa muuttuneelta. Hypnoterapian jälkeen ”katseeni oli erilainen ja tyyni” ja ahdistusmöykyn muokkailu toi ”valoa kasvoilleni”. Psykologin vastaanotolla tällaisia kehuja ei kuule.

Maininnat ulkoisen olemuksen muutoksista tulkitsen valmentajien yrityksenä vakuuttaa minut siitä, että valmennuksesta saatava hyöty olisi välitön ja konkreettinen.
Itse koen, että paremman vastineen 400 eurolle saa menemällä hierontaan ja avautumalla elämästään pikkuhiprakassa tuntemattomille.

Artikkelissa on käytetty lähteinä Carsten C. Schermulyn ja Carolin Graßmannin tutkimusta ”A Literature Review on Negative Effects of Coaching – What We Know and What We Need to Know” ja Lauren Bishopin tutkimusta ”A Scoping Review of Mental Health Coaching”.