Pääkirjoitus: Liikkuvuuden myytti 

Kun työn perässä liikkumista vaaditaan ja samaan aikaan sen edellytyksiä kavennetaan, ongelma ei ole opiskelijoiden motivaation puute vaan ristiriitainen järjestelmä, Maria Muilu kirjoittaa pääkirjoituksessa.

Teksti: Maria Muilu

Kuvat: Joel Peltonen

Kun vuoden ensimmäinen Visiiri ilmestyy helmikuun alussa, joillakin onnekkailla on jo nimi paperissa kesän työ- tai harjoittelupaikkaan. Toiset ovat vielä työnhaun alkumetreillä. He ovat saattaneet esimerkiksi vasta kutsua työnantajan kahville, kuten Ylen jutussatammikuussa ansiokkaasti neuvottiin. “Päämäärätietoinen kahvittelu mahdollisten työnantajien kanssa on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi löytää uusi työpaikka itselle nopeasti ja edullisesti”, jutussa todetaan. 

Työmarkkinatilanne on kuitenkin tällä hetkellä sen verran karu, että keinovalikoimaa voisi mielestämme laajentaa. Kahvin sijaan työnantajan voisi kutsua suoraan kaljalle tai viedä hänelle vaikkapa lahjoja. Bonuspisteitä, jos kosiskelun voi mennä tekemään paikan päälle johonkin maakuntien syvään ytimeen, koska liikkuvuus on tärkeää.  

Suomalaisessa työvoimapuheessa liikkuvuus on iskusana. Työvoiman pitäisi liikkua, ihmisten tulisi olla valmiita muuttamaan ja mukautumaan työn perässä. Liikkuvuutta pidetään sekä yksilön hyveenä että yhteiskuntamme pelastuksena. Jos työtä ei löydy, vika on asenteessa, ei rakenteissa. Opiskelijaelämässä tämä puhe törmää kuitenkin nopeasti todellisuuteen, varsinkin nyt.  

TÄSSÄ numerossa Aukusti Palosaari käsittelee jutussaan asumistuen katkeamista kesäksi ja sen vaikutuksia opiskelijoiden mahdollisuuksiin ottaa vastaan kesätöitä tai harjoittelupaikkoja toiselta paikkakunnalta. Muutos ei tietenkään varsinaisesti estä ketään liikkumasta, voihan oman asunnon alivuokrata ja töistä saa palkkaa, ja miksi näistä tuista pitää taas nillittää. 

Käytännössä liikkuvuus saattaa kuitenkin tarkoittaa kahden asunnon vuokraa, kuukausien ennakointia tai taloudellista puskuria, jota kaikilla ei ole. Työn vastaanottaminen muuttuu laskutoimitukseksi siitä, ovatko kokemus, verkostot tai “hyvä CV-merkintä” taloudellisen riskin arvoisia. 

Tätä on liikkuvuuden myytti: ajatus siitä, että työmahdollisuudet olisivat kaikille avoimia, kunhan on tarpeeksi aktiivinen ja oma-aloitteinen. Työn perässä liikkuminen vaatii kuitenkin rahaa ja jonkinlaisia turvaverkkoja, ja ilman niitä muuttaminen voi olla riski. 

Kesätyönhaku tekee tämän näkyväksi joka vuosi. Työpaikkoja ehkä olisi, mutta kaikki eivät ole aidosti saavutettavissa. Kun liikkumista vaaditaan ja samaan aikaan sen edellytyksiä kavennetaan, ongelma ei ole opiskelijoiden motivaation puute vaan ristiriitainen järjestelmä.