Tekoälymusiikki on täällä – Kokeilimme tehdä tekoälybiisin retroilevan diy-muusikon kanssa
Tekoäly on vienyt Maria Mattilalta jo yhden ammatin. Nyt hän astelee pedon kitaan pitääkseen toisesta kiinni.
Teksti ja kuvat: Juuso Pikkarainen
Räntäsateisena iltana matkalla kotiin päätin ottaa laiskuuttani riskin ja kuunnella Spotifyn viikon suositukset -listaa. Heti ensimmäisenä korviin rävähti rockabillyhenkinen biisi, joka oli yllättäen varsin hyvä.
Biisi kuulosti raikkaalta ja tässä ajassa tehdyltä: rockabillyn ja varhaisen rock and rollin perinteistä ja kliseistä tietoiselta, mutta ei niihin kangistuneelta. Sanoitukseen oli löydettävissä queer-henkinen luenta, rokkitempuilla leikiteltiin, mutta kappale tuntui silti tarpeeksi erilaiselta kaikkeen aikaisemmin kuulemaani verrattuna.
Biisi ei ollut ihmeellinen, mutta tuntui kokonaisuutena itsenäiseltä ja olemassaololtaan jotenkin perustellulta. Innostuin: kuka tämmöistä tekee?
Ryhdyin kaivelemaan tietoja artistista ja levy-yhtiöstä, mutta kummastakaan ei löytynyt mitään. Epäilykseni alkoivat herätä. Mitä enemmän pohdin musiikkia, levynkansia ja artistin esittelytekstiä, sitä enemmän aloin vakuuttua siitä, että kyseessä on tekoälyllä tehtyä musiikkia. Yhtäkkiä kaikki oli selvää: levynkannet, biisit ja tekstit olivat selvää tauhkaa. Esittäjällä oli täysin keksitty ja geneerinen nimi eikä hänen olemassaolostaan ollut merkin merkkiä.
Tuli höynäytetty olo. Miten saatoin mennä tähän halpaan?
Peto nimeltä Suno
Lähden etsimään vastausta Onkiniemen Ateljeelta. Yhteisötaidetilan perustaja, kuvataitelija ja tamperelainen muusikko Maria Mattila on kutsunut minut leikkimään pedon kanssa. Sen nimi on Suno.
”Olin nähnyt Instagramissa pari klippiä, missä tyypit oli tehneet ‘ihan valmiita biisejä’ Sunolla”, Mattila kertoo.
”Ajattelin, että ei tämä voi pitää paikkaansa, ja sitten tietenkin piti itse kokeilla.”
Ensin täytyy kaivaa kuvetta. Yleisölle kolmisen kuukautta sitten julkaistu tekoälymusiikkimalli on ehtinyt olla Mattilan käytössä juuri kuukauden päivät, ja laskutuskausi on päättynyt. Mattilan tili on miinuksella, joten ensin pitää päästä nollille ja sitten vielä siirtää rahaa Sunon kuukausimaksun verran.
”Laitat Visiirin maksamaan”, Mattila sanoo.
Sinun jäsenmaksusi, pedon kitaan. (Toim. huom. Visiiri ei maksanut kuukausimaksua.)
Maria Mattila on varsin yllättävä henkilö Sunon käyttäjäksi. Hänen Mara Balls -nimellä sooloartistina ja Jukka ja Jytämimmit sekä Lover -yhtyeissä tekemänsä musiikki on analogista, vaihtoehtoista tai vähintäänkin retrohenkistä rokkia.
Mattila on perustanut Tampereelle useita diy-henkisiä yhteisötiloja. Hän toimii veistospuiston talkkarina asuntoa vastaan ja myy ikivanhan pakettiautonsa kyljestä mainostilaa levykaupalle laskujen maksamiseksi. Hän kertoo olevansa ylpeästi yrittäjä, tosin jyrkän systeeminvastaisessa hengessä.
Suno-peto tuli vastaan raskaan syksyn päätteeksi, kun Mattila sai hermoromahduksen ja jäi sairaslomalle. Hän kertoo taloudellisen ahdingon ja henkilökohtaisen elämän haasteiden johtaneen ”oikosulkuun”.
”Sielullinen vikatila sai mut etsimään mitä tahansa ulospääsyä. Sunosta tuli mulle hetkellinen pakopaikka”, Mattila selittää.
Sen kanssa luomista voisi kokeilla omaehtoisemmin.
”Tekoäly ei ainakaan väsy mun pulputtaviin ideoihin, toisin kuin ihmiset”, Mattila nauraa.
Tähän hätään ohjelmasta olikin apua.
”Olin silloin aika lailla sekoamisen partaalla. Tilani oli niin tukala sillä hetkellä, että kun sukelsin tänne, uppouduin kellon ympäri”, Mattila sanoo.
KUKA?
Maria Mattila
s. 1983
Tamperelainen muusikko, kuvataiteilija ja kulttuuriaktivisti
Perustanut yhteisötaidetila Onkiniemi Ateljeen 2020, kansankioski Romu & Randomin 2018 ja kulttuuritila Keltaisen Talon 2014.
Julkaissut 13 levyä, kasettia ja EP:tä ja pitänyt 23 taidenäyttelyä.
Palkittu Finnish Blues Awards -gaalassa vuoden tulokkaana 2018. Keltainen Talo sai Tampereen kaupungin vuoden kulttuuritekopalkinnon 2014.
Maailman paskin mainoskappale
Sunoa on helppo ja hauska käyttää. Ensin klikataan create, ja eteen lävähtää punainen äänitysnappi.
Päätämme tehdä kappaleen yhdessä: ensin Mattila hyräilee neljä tahtia, sitten minä, ja sama uusiksi. Melodia on simppeli.
Sitten jumalainen luomistyö voi alkaa. Päätämme vaatia pedolta soul-biisiä: syötämme asiasanoiksi ”groovy, percussive, motown, lofi”.
”Vittu, mä en… Joo. Tää on täysmysteeri”, Mattila mutisee.
Kuluu parikymmentä sekuntia, ja kone antaa kaksi ehdotusta kuunneltavaksi. Toinen kuulostaa ”maailman paskimmalta Citymarketin mainoskappaleelta”, ja toinen suurin piirtein samalta, mutta miesäänen scat-laulamana.
Mattilan hyräilemä melodia on kuitenkin säilynyt samanlaisena, ja mitä ihmeellisempää, minun viikonloppuna käheäksi rääytyllä äänelläni improvisoituun melodiaan on löytynyt oikeat nuotit.
Tällaiseen Suno tuntuukin oivalta työkalulta: mielikuvituksen jatkeelta.
”Lauluntekijänä biisintekoni alkaa siitä, että minulla on päässä jokin melodia tai riffi”, Mattila kuvaa.
“Minua kiinnosti nimenomaan se, voisiko tämä korvata sen, että ottaa kitaran käteen. En minä ollut etsimässä mitään valmista biisiä, vaan sitä, osaako se vastata mun impulssiin”, Mattila kuvaa alkuperäistä kiinnostustaan.
Eikä tässäkään mistään oikeasta kappaleesta ole kysymys.
Mutta kohta on! Seuraava vaatimus on laulaja:
”Pyydetään että ’deep lushy female vocals’, ja annetaan tän koneen päättää, mistä se haluaa laulaa”, Mattila sanoo.
Peto ei ihan ymmärrä. Koitamme uudelleen. Ja uudelleen. Annamme sanoituksille aiheen: ”matches” ja ”love”. Valitsemme laulajan sukupuolen binäärisestä kytkimestä. Se tepsii.
Pedon kidasta kajahtaa retrohenkinen, groovaava pop-soul-veto.
Sanoitukset ovat jotakuinkin järkevät, kuten myös kappaleen sointikuva, mutta ei tällä kyllä vielä ketään huijattaisi. Mattilan riffi löytyy, ja ehkä minunkin: toisen säkeistön taustalla on torvifraseerauksia joissa tunnen sormenjälkeni, vaikkakin varsin etäisesti.
Onko tämä nyt sitten meidän tekemämme kappale? Mattilasta ei varsinaisesti, vaikka meidän panoksestamme se on syntynyt:
”Mutta että kuinka iso prosentti tästä on meitä?”
Ehdotan vielä toista koetta: mitä jos hyräilisimme jotain olemassa olevaa kappaletta ja yrittäisimme sitten tehdä sen uudestaan tekoälyllä? Vaikkapa Mara Ballsin Älä mee siihen taloon joka palaa?
Ei. Siihen Mattila vetää rajan. Sanoo, ettei uskalla.
Mattila sanoo, että pelko paljastaa asetelmasta paljon, mutta ei osaa tarkentaa täsmälleen mitä.
”Joku vaisto minussa suojelee, että en halua mennä sinne.”
Taloon, joka palaa.
Veren makua ja elinvoimaa
Meillä on hauskaa. Nauramme ja hymyilemme toisillemme ja ihmettelemme vekottimen tuotoksia. Silti tulee vähän likainen olo.
”Kyllä tän pitäis olla laitonta”, Mattila toteaa.
Hän ymmärtää kaltaistensa muusikoiden keskuudessa yleisen vastarinnan tekoälyä kohtaan, ja sen, etteivät hänen kollegansa halua ”liata sormiaan” tai rahoittaa Sunon kaltaisia yrityksiä.
”On tämä mustakin ihan todella epäilyttävää”, Mattila sanoo ja jatkaa:
”Mullahan on kaikki maailman syyt vihata AI-avusteista taidetta.”
Hän kertoo opiskelleensa lukion jälkeen graafiseksi suunnittelijaksi ja menettäneensä sitä kautta elantonsa jo kertaalleen teknologiselle kehitykselle.
”Nykyään kuka tahansa voi tehdä logot kännykällään samalla kun käy paskalla”, hän lataa.
Nyt muusikko-Mattilalle uhkaa käydä samoin. Hänen missionsa onkin nyt opetella tuntemaan vihollinen: löytää sen puutteet ja heikkoudet ja toisaalta oman, inhimillisen tekemisen vahvuudet.
”Se pakottaa tekemään taiteesta niin sieluun menevää, että se tekoälyn tuottama paska kalpenee sen rinnalla.”
”Jos tämä auttaisi minua pääsemään kiinni siihen ydinmehuun, vaikka että mikä musiikissa oikeasti koskettaa”, hän pohtii.
”Esimerkiksi live-energia on täysin korvaamatonta. Se taika, mikä on siinä, että ihminen esittää elävää musiikkia ihmiselle”, Mattila sanoo.
Tekoälymusiikki saattaa Mattilan mukaan myös tehdä ihmisten tekemästä musiikista parempaa.
”Jotenkin ajattelen, että se paine voi jollain lailla terävöittää musiikissa sitä, mikä on inhimillistä, maistuu vereltä ja sykkii jotain elinvoimaa. Että se pakottaa tekemään taiteesta niin sieluun menevää, että se tekoälyn tuottama paska kalpenee sen rinnalla.”
Tässä ajassa utopioista on pulaa, mutta ehkä toivoa on. Jos tekoäly kerran tuottaa kiihtyvällä tahdilla sellaisia mukiinmeneviä kappaleita, johon itsekin kapsahdin, voivat ne kokea inflaation. Kenties viiden tai kymmenen vuoden päästä inhimilliset elementit, kuten melkein nuottiin osuva laulu, särkyvä ääni tai sinne päin soitettu kitarasoolo nousevat arvoon arvaamattomaan?
Mattila nyökyttelee. Hän sanoo, että taistelu tekoälyä vastaan on vasta alussa, mutta lamaantuminen tai asian kieltäminen ei kannata.
”Minä en voi asettua vastaan, en voi voittaa tai kukistaa sitä. Mutta uskon siihen, että voin tehdä sen jollain lailla voimattomaksi”, Mattila kuvaa.
”Mutta luovuttamiseen ei ole varaa. Se on yhtä kuin kuolema.”
Tekoälyllisyyttä ei voida selvittää
Musiikin tekijänoikeusjärjestö Teoston lakiasianjohtaja Jenni Kyntölä sanoo, ettei Teostolla ole mahdollisuuksia tietää tai tunnistaa äänitteen tekotapoja, kuten tekoälyn käyttöä.
”Meillä ei tällä hetkellä ole käytössä sellaisia mekanismeja, joilla voisimme valvoa teosilmoitusten yhteydessä ilmoitusten oikeellisuutta.”
Kyntölän mukaan Teosto joutuu vain luottamaan siihen, että tekijä noudattaa velvollisuuttaan ilmoittaa teoksen tekijänoikeudet oikein. Teoston ehdot käytännössä kieltävät tekoälyllä tehdyn kappaleen ilmoittamisen omiin nimiin.
Kyntölän näkökulma näyttää vahvistavan, että taistelu tekoälyä vastaan on vasta aluillaan. Lainsäädäntö kehittyy tekoälyn perässä.
”Luulen, että olemme tällä hetkellä sellaisessa tilanteessa, jossa kaikki on vielä todella epäselvää”, Kyntölä sanoo.
”EU:n tekoälyasetuksessa näille tekoälypalveluille tulee digitaalisten kopioiden metatietoihin liittyviä merkintävelvollisuuksia, jonka myötä tilanne varmasti selkeytyy”, hän jatkaa.
Yksityishenkilöidenkin saatavilla on tarjolla työkaluja, joilla havainnoilleen voi hakea varmuutta. Internetissä palveluitaan tarjoavat erilaiset tekoälyn käytön tunnistusohjelmat, kuten Sightengine ja Tintap.