Yli 200 euron värianalyysi lupaa kaivaa sisäisen kauneuden esiin – tietääkö ammattilainen todella paremmin?
Kasarilta tuttu värianalyysi on uudessa nosteessa, mutta menetelmän pätevyys mietityttää. Toimittaja poikkesi kauneussalonkiin ja selvitti, miten värianalyysi toimii ja meneekö vaatekaappi uusiksi.
Teksti: Emilia Karvonen ja Vilma Mehtonen
Kuvat: Vilma Mehtonen
Istun peilin edessä kirkkaassa keinovalossa.
”Hommahan siis etenee niin, että katotaan sulle niitä parhaimpia värejä. Tässä seurataan sun ihon, silmien ja hiusten sävyä.”
Seuraavan puolentoista tunnin ajan tuijotan, kun meikittömien kasvojeni alle asetellaan erivärisiä kankaita.
Värianalyytikko Elina Kymäläinen kommentoi värien vaikutuksia ulkonäkööni suorasukaisesti mutta tahdikkaasti. Huonot värit ovat ”aivan siis krooh”, ”vähän mummo”, ”ihan seinäruusu”. Kylmässä vaaleansinisessä menen ”harmaaksi ja kerran pestyksi”. Kun pääsemme lähemmäs minulle sopivia sävyjä, tunnelma muuttuu: ”Tässä tapahtuu se, että… Hello! It’s me!”
Viime vuosina uuden suosion kokenut värianalyysi lupaa löytää asiakkaalle imartelevimmat värit pukeutumiseen ja meikkaamiseen. Alun perin 1980-luvulla trendanneessa palvelussa ihmiset on jaettu ihon, silmien ja hiusten sävyn perusteella perinteisesti neljään eri värivuodenaikaan: kevääseen, kesään, syksyyn ja talveen. Värianalyysin toinen aalto on saanut alkunsa pitkälti somessa.
Värianalyysiä voi opiskella esimerkiksi osana pukeutumisneuvojan erikoisammattitutkintoa, mutta ala ei ole säännelty. Periaatteessa kuka tahansa voi ryhtyä ammattiin ja myös tarjota koulutuksia. Tähän nähden Kymäläinen painottaa aistipohjaisen osaamisen tärkeyttä ammatissa.
”Värianalyytikolla pitää olla tarkka värisilmä. Kaikki eivät esimerkiksi erota viileää ja lämmintä sävyä toisistaan. Jos tällainen ihminen tekee värianalyysin, on suuri riski, ettei lopputulos ole totuudenmukainen.”
Värikankaiden kahistessa alan pohtia järjestelmän pitävyyttä. Onko värianalyysi huuhaata vai voiko siitä hyötyä? Mitä jos ihminen on henkisesti talvi, mutta värianalyysin mukaan kesä? Kumman silmä on loppupeleissä luotettavampi: värianalyytikon vai asiakkaan oma?
Kaunis, mutta väärissä väreissä?
Vaikka otan vastaan arvioita silmänalusten tummumisesta ja leuan katoamisesta, Kymäläinen saa aikaan olon, että kyse on väreistä eikä minusta. Olen lähes joka sävyn kohdalla samaa mieltä hänen kanssaan. Jotkut imevät minusta värin pois ja tekevät ihosta pahimmillaan sairaalloisen kellertävän, toiset taas tuovat hiuksiin kultaista lämpöä ja saavat ihon näyttämään terveen verevältä.
Suhtautumiseni joihinkin minulle “sopiviin” väreihin on kuitenkin ristiriitainen. Vaikka neonvihreä, fuksia ja sinapinkeltainen korostavat parhaita puoliani, en koe niitä omikseni. Kun kirkkaita sävyjä mallataan kasvojani vasten, tunnen ristiriitaisuutta: persoonani ei ole yhtä räiskyvä. Vaikka objektiiviseen väriteoriaan pohjautuvan värianalyysin pitäisi löytää minulle ne “oikeat” värit, tielle tulevat – ikävä kyllä – omat mieltymykset.
Sveitsiläinen Bauhaus-koulukunnassa vaikuttanut, värioppia teoretisoinut maalari Johannes Itten kirjoitti teoksessaan The Art of Color (1961) subjektiivisista väreistä, joita kukin hänen oppilaansa luonnostaan hakeutui maalaustöissään käyttämään. Itten ajatteli näiden subjektiivisten värien heijastavan käyttäjänsä sisäistä olemusta.
Hänen mukaansa kullekin oppilaalle luontaiset subjektiiviset värit olivat tutun kuuloisesti luokiteltavissa joko kevään, kesän, syksyn ja talven värivuodenaikaan. Näitä toisistaan selvästi erottuvia värivuodenaikoja Itten piti taas todisteena yksilön maun ylittävästä järjestyksestä. Vaikka Itten ei varsinaisesti luokitellut ihmisiä värivuodenaikoihin ulkonäön perusteella, kirjan kuvituksessa esitellään blondin maalaamia kesäisiä pastellisävyjä. Kalpealle brunetille ominaisia taas ovat tummat ja kontrastiset talven sävyt.
Myös Elina Kymäläinen tunnistaa asiakkaan sisäisen kokemuksen merkityksen värien valinnassa. Hänen mukaansa värianalyytikon täytyy hakea väriperhe, joka oikeasti toimii. Hyvä värianalyytikko ei anna asiakkaan ohjata, mutta kuuntelee tätä.
Ulkonäkötyötä ja hemmottelua
Suihkussa käymisen, erinäisten ihokarvojen ajelemisen sekä puhtaiden vaatteiden vaihtamisen kaltaiset arkiset toimet ovat ulkonäkötyötä, jota lähes kaikki tekevät. Enemmän aikaa ja rahaa vaativia ulkonäkötyön muotoja edustavat esimerkiksi meikkaaminen, hiusten värjääminen ja plastiikkakirurgia – siinä missä värianalyysissä käyminenkin.
Ulkonäkötyö on sosiologisesti tarkasteltuna sukupuolittunut palkattoman työn muoto. Usein työpaikoilla pätee sanomaton sääntö siitä, millä tavalla naistyöntekijän kuuluisi olla laittautunut. Siinä missä miehiltä vaaditaan usein vain yleistä siisteyttä, meikkaamatta ja hiuksia laittamatta tullut nainen alittaa monen työpaikan ulkonäkövaatimukset.
Kymäläisen arvio värianalyysiasiakkaidensa sukupuolijakaumasta ei yllätä: 95 % heistä on naisia.
Kaikki ulkonäkötyö ei ole kuitenkaan samanarvoista: näkyvään plastiikkakirurgiaan suhtaudutaan eri tavalla kuin kampaamokäyntiin. Eräs ulkonäkötyön ja hyvän maun vaatimuksista näyttäisikin olevan luonnollisuus ja vaivattomuus: työtä on tehtävä, mutta se ei saa näkyä liikaa. Lisäksi Suomessa vallitsee vaatimattomuuden hyve, ja ulkonäön tietoista hyödyntämistä etenkin taloudellisen edun tavoittelemiseksi paheksutaan.
Tällaiset vaatimukset voivat hyvinkin olla värianalyysin suosion takana. Palvelun luonteeseen kuuluu, että kauneus ikään kuin jalostetaan asiakkaasta esiin sen sijaan, että ruumiiseen kajottaisiin ja sitä muunneltaisiin. Jotkut palveluntarjoajat luonnehtivatkin värianalyysiä luonnollisena kasvojenkohotuksena. Värianalyysi sopii ulkonäkötyön muotona täydellisesti luonnollisuuden vaatimuksiin, sillä se ei jätä minkäänlaisia jälkiä itsestään.
Ei kuitenkaan olisi totuudenmukaista mieltää värianalyysissa käymistä yksinomaan ulkonäkötyöksi. Värianalyysipenkissä istuminen ei tunnu puurtamiselta – päinvastoin, on hauskaa ja vähän syntisen tuntuista lähteä keskellä päivää kaupungille kuluttamaan kauneuspalveluita Sinkkuelämää-hengessä. Palvelun hinta – 219 euroa – rajaa kuitenkin asiakasryhmänä pois köyhät opiskelijat, enkä itsekään todennäköisesti olisi kokemassa tätä lystiä ilman äidiltä joululahjaksi saatua lahjakorttia.
Silmät eivät valehtele, vai valehtelevatko sittenkin?
Värianalyysissä houkuttaa sen väitetty objektiivisuus ja totuudellisuus: tässä sinulle värit, joissa olet kauneimmillasi. Liki tieteelliseksi toimenpiteeksi kehystettyyn värianalyysiin perehtyessä tuleekin vaikutelma, etteivät omat mieltymykset riitä, vaan hyvän maun ja oikean tiedon äärelle pääsee vasta kuluttamalla. Monesti kerrotaan, että kävijän vaatekaappi menee uusiksi värianalyysin jälkeen oman lempivärin osoittautuessa “vääräksi”.
Kymäläinen ei näe asiakkaan värien valitsemista yksiselitteisesti: hänen palvelussaan ammattilaisen rooli ei ole sanella ylhäältä päin, vaan pikemminkin osata katsoa tarkkaan ja ohjata tarvittaessa vaihtoehtoisiin suuntiin.
”Asiakas itse saattaa katsoa vain itse värejä ja joko tykätä niistä tai ei. Ammattilainen osaa katsoa niitä asioita, joita asiakas ei välttämättä osaa.”
Kymäläinen muistaa kerran, kun asiakas oli vahvasti eri mieltä tuloksesta. Asiakas oli hänen mukaansa selvästi syksyn väriperheessä, mutta halusi pukeutua pastellin sävyihin. Värianalyysin aikana kävi ilmi, että asiakas oli räiskyvä persoona ja häntä oli lapsuudesta asti koetettu pienentää ja vaientaa. Tämän myötä asiakas oli pukeutunut läpi ikänsä hailakasti ja huomaamattomasti. Asiakas hyväksyi saamansa tummemman väripaletin vastahakoisesti.
”Mutta jos totean asiakkaan kevääksi ja hän haluaa mukaansa talven väripaletin, niin kuka minä olen sitä estämään.”
Värianalyysi on tehnyt paluun myös sosiaalisen median filttereissä, joilla monet selvittävät oman värivuodenaikansa itse. Kymäläinen suhtautuu filttereihin skeptisesti, koska puhelin saattaa vääristää värejä ja valoja. Lisäksi ammattilainen tuo analyysiin edellä mainittua perspektiiviä, jota filtteri ei tarjoa.
Erityisiä haasteita värianalyysissä vaikuttaa tuottavan tummempien ihojen luokittelu. Värianalyysin alulle panneena teoksena pidetyn Color Me Beautifulin (1980) kuvituksessa on yksi musta nainen, mutta sisältö tuntuu olevan suunnattu pääosin valkoisille. Värianalyysin keinoja onkin kritisoitu siitä, että mustat ja ruskeat ihmiset kategorisoidaan joko syksyiksi tai talviksi, vaikka Kymäläisenkin mukaan kaikkien ihoista ja hiuksista on löydettävissä värikartan kaikkia sävyjä ja kontrasteja. Siksi monet ovatkin itse kehittäneet palvelusta päivitettyjä, monipuolisemmin ihosävyjä kattavia versioita.
Liki tieteelliseksi toimenpiteeksi kehystettyyn värianalyysiin perehtyessä tuleekin vaikutelma, etteivät omat mieltymykset riitä, vaan hyvän maun ja oikean tiedon äärelle pääsee vasta kuluttamalla.
Kevät, eiku
Puolentoista tunnin sommittelun jälkeen minulle annettu väripaletti on kompromissi. Pitkälle värianalyysiin vaikuttaa siltä, että olen kevät. Tuon kuitenkin julki vastahakoisuuttani monia kevään räikeitä värejä kohtaan, ja niinpä värianalyytikko alkaa sommitella minulle hillitympiä sävyjä. Huojennun niistä ja saan mukaani pehmeän syksyn värikartan.
Värivuodenajat ovat toisilleen läheisiä: kumpikin on pohjasävyltään lämmin ja kontrastiltaan medium. Varsinainen muutos tapahtuu kirkkaista sävyistä murrettuihin, kuten oliivinvihreään, malvaan ja kullanruskeaan. En osaa arvioida, ovatko pehmeän syksyn värit kevään värejä enempää tai vähempää imartelevia, mutta ne tuntuvat kokonaisvaltaisesti omemmilta ja paremmilta.
Värianalyysin tulos – se, että “olen” “pehmeä syksy” – ei vavisuta minäkuvaani, mutta tieto eittämättä ohjaa tulevia vaateostoksiani. Värianalyysi teki tehtävänsä eli auttoi hahmottamaan, mikä värit sopivat minulle ja mitkä eivät. Lisäksi se todisti intuitioni oikeaksi: ennen värianalyysiä tekemäni nettitestin mukaan olin virheellisesti kesä, mutta silti omaan silmääni kylmät pastellisävyt päinvastoin imivät minusta värit.
Värianalyysi on julkisuuskuvaansa joustavampi järjestelmä – kukaan ei todellisuudessa ole selkeästi mikään yksi värivuodenaika. Kategoriat ovat huokoiset, mistä kertoo menetelmän jatkuva kehittyminen ja vuodenaikojen jakautuminen yhä lukuisempiin alavuodenaikoihin. Ja kuten omalla kohdallanikin kävi ilmi, asiakkaalle ”parhaat” värit eivät välttämättä täsmää tämän omaan makuun ja värianalyytikko joutuu tekemään korjausliikkeitä.
Jos olisin luottanut sokeasti auktoriteettiin ja uudistanut vaatekaappini kevään väriseksi, olisi lopputuloksena ollut vain kuori itsestäni. Parhaalta ihminen näyttää yleensä luottaessaan omaan visioonsa. Värianalyysiin ei siis kannata lähteä uuden identiteetin perässä, mutta pätevää tyylineuvontaa sieltä voi saada, kunhan vain on avoin uusille ideoille.
Se, onko moinen itse kullekin taloudellisesti järkevä päätös, on sitten asia erikseen.
Värianalyysin lyhyt oppimäärä
Värianalyysin peruskategoriat ovat kevät, kesä, syksy ja talvi. Kevät ja syksy ovat iholtaan ja hiuksiltaan lämpimän sävyisiä, kesä ja talvi taas kylmän. Keväällä ja kesällä on vaaleampi iho tai hiukset, syksyllä ja talvella ne ovat tummemmat. Kullekin värivuodenajalle sopivat parhaiten tietynlaiset värit, esimerkiksi kesälle kylmän heleät ja syksylle lämpimän maanläheiset.
Jako on sittemmin jalostunut 12 värivuodenajan analyysiin, jossa tarkastellaan värien sävyn ja tummuuden lisäksi kylläisyyttä eli sitä, miten kirkkaita tai murrettuja värit ovat. Tässä tarkastelutavassa jokainen vuodenaika jakautuu kolmeen alakategoriaan: kirkas, lämmin ja vaalea kevät; pehmeä, vaalea ja viileä kesä; lämmin, tumma ja pehmeä syksy sekä kirkas, viileä ja tumma talvi.
Väriperheet voidaan jakaa myös 16 tai 24 osaan, mutta niistä on huonommin saatavilla asiakkaalle annettavien värikarttojen kaltaisia materiaaleja.
Harva istuu tiukasti yhteen kategoriaan. Käytännössä monille saattavat sopia eri värit useista lähekkäisistä väriperheistä.