Oma paikka on tila luomiselle, rahoittumiselle ja syventymiselle
Oma tila on henkinen ja fyysinen paikka, joka tuntuu omalta, itselle hyvältä. Visiiri kävi haastattelemassa kolmea Tampereen korkeakouluyhteisön jäsentä, jotka raottivat verhoa omaan tilaansa.
Teksti ja kuvat: Joonas T. Laine
Oma nurkka on kuin kuppi kaakaota
Jonna Myller. Kolmannen vuoden yhteiskuntatutkimuksen opiskelija ja “nörttitaiteilija sekasotku”.
“Oma tilani on kokonaisuudessaan ehkä kämppäni, mutta kaikista eniten sängyn alue. Tämä on se paikka, missä olen ihan vaan rauhassa. Tänne tulen, jos olen väsynyt enkä jaksa maailmaa. Käperryn kaikkien näiden pehmolelujen, tyynyjen ja peittojen sekaan.
Ellei ole muita töitä, niin hereillä ollessani vietän 90 prosenttia ajasta tietokoneella, opiskellen, pelaten tai muuten. Kun en jaksa enää tehdä näitä asioita, tulen tänne rentoutumaan ja vapautumaan siitä, mitä ikinä tuolla mun koneella odottaa. Tietysti myös nukun täällä, se nyt on aika selvää.
Tässä nurkkauksessa on nämä minun kivat kuvat ja ihana pehmeä sänky. Se on semmoinen kupla, joka fyysisesti rajautuu tähän nurkkaukseen. Osin huonekaluja mukaillen kämpän läpi menee henkinen raja. Sen ulkopuolella on toinen tila ja sisällä minun kuplani, joka on hiljainen ja rauhallinen tila. Ei tarvitse huolehtia opinnoista, töistä tai mistään muustakaan. Tämä paikka on vähän kuin kuppi kaakaota.
Aloitin oman nurkkauksen rakentamisen, kun muutin kotoa lukiota varten Savonlinnaan. Tässä on ollut aina osana sänky, sen kaikki peitot, tyynyt ja pehmolelut. Seinillä olevat kuvat ja joko kattoon, lattialle tai molempiin tulevat valot. Nämä kaikki ovat muodostuneet monien vuosien aikana mun oman tilan osiksi. Kasvit ovat uusin lisäys, ne tulivat mukaan viisi vuotta sitten.
Tavallaan olen löytänyt oman tilan sieltä Savonlinnasta, jota kuljetan mukanani paikasta toiseen. Seinällä olevat laivakuvat ovat kaverini tuomia Savonlinnasta, samoin kuin tuo norppa. Tuon aika paljon asioita mukana ihan sieltä asti.
Pehmoleluhai Päärynän sain myös lahjaksi Savonlinnassa. Hän ei ole niin jämäkkä kuin ennen ja kaipaisi pesua, mutta hän on ihan yhtä rakas silti. Nasu-pehmolelu mulla on ollut ihan lapsesta asti.
Kaikilla näillä on tarina ja ne ovat itselleni tärkeitä. Nämä on tärkeä osa sitä, että mulla on täällä ’’kodin olo’’. Jos nämä asiat yhtäkkiä häviäisivät, niin tämä olisi paljon surullisempi paikka.”
Flow-tila musiikkia tehdessä
Saku Smolander. Informaatiotutkimuksen neljännen vuoden opiskelija ja artisti, julkaissut musiikkia vuodesta 2022 lähtien artistinimellä Birdtattoo.
“Oma tilani on tietokoneen ääressä musiikkisoftan ollessa auki. En tarvitse musiikin tekemiseen juuri muuta kuin tietokoneen, softan ja sen sisällä olevia työkaluja. Tilassani on myös midi-koskettimet, mutta käytän niitä aika harvoin. Tässä vieressä on nokkahuilu, jota olen käyttänyt muutamia kertoja. Löytyy täältä siis oikeitakin instrumentteja, mutta ne eivät ole kovin aktiivisessa käytössä.
Hakeudun omaan tilaani eniten silloin, jos on joku tosi selkeä tunnetila: jos olen ärsyyntynyt, vihainen tai iloinen. Välillä hakeudun tilaani myös, jos olen kuluttanut jotain taidetta, vaikka musiikkia, käynyt museossa tai ihan mitä tahansa muuta, joka on pistänyt mieleen ajatuksen, että tuosta olisi siistiä kirjoittaa biisi.
Oma mielentilani vaikuttaa musiikkiini paljon. Jos olen vaikka vihainen, niin silloin siinä tilassakin on ehkä vihaa ja jotain patoutumista.
En osaa mitään muuta taidemuotoa. En osaa piirtää, en osaa maalata, en osaa hirveästi valokuvata tai tehdä videota. Minä osaan tehdä musiikkia. Kun on joku asia, josta haluan kertoa tarinan tai johon haluan purkaa tunteita, niin musiikki on se ainut väylä, jonka kautta voin sen tehdä.
Parhaimmillaan tulee flow-tila, jolloin voin olla tässä kuudesta kahdeksaan tuntia syömättä, juomatta tai käymättä vessassa. Olen täysin tuolla maailmassa ja tuntuu, että kaikki muu unohtuu ympäriltä, kun siihen uppoa. Tietysti välillä tapahtuu niin, että tekee biisiä 20 minuuttia, joka ei lähde. Silloin ärsyttää ja miettii, että miksi tätä tekee ja kannattaako tätä enää tehdä.
15-vuotiaana iskä kräkkäsi minulle musiikkisofta Fruity Loopsin silloisen version. Siitä aloin tekemään läppärillä kappaleita, joihin löysin helposti työkaluja. Ennen sitä olin pelannut PSP:llä GTA Chinatown Warsia, jossa kuulin ensimmäisen kerran deadmau5in musiikkia. Aloin kuuntelemaan hänen musiikkiaan, ja se pisti alulle halun tehdä samanlaista. Ensiksi meni monta vuotta, että opin tekemään samanlaista musiikkia. Ja sen jälkeen meni monta vuotta, että pääsin eteenpäin muihin tyyleihin.
Sen jälkeen kun olin julkaissut musiikkia ja saanut hyvää palautetta, tuli mukaan sellainen puoli, että teen tätä myös muille ihmisille ja faneilleni. He odottavat, että minulta tulee uutta musiikkia. Se luo painetta, mutta tuntuu samalla tärkeältä. Aina kun saan jotain valmiiksi, voin olettaa, että joku muukin tulee nauttimaan tästä. Tämä vastavuoroisuus on itselleni iso osa omaa tilaani.
Sanoisin, että tilani on sekä henkinen että fyysinen. Kaikki mitä teen omalle keholle vaikuttaa siihen, kuinka paljon voin tehdä musiikkia. Esimerkiksi se, kuinka paljon liikun tai syön, on täysin irroittamatonta itsestä ja omasta toiminnasta. Jos keholla on huono olla, jos itsellä on huono olla, niin ei tule fiilistä tai inspiraatiota tehdä tätä.’’
Kotona keskustellessaan
Miro Kotilainen. Mahti ry:n sulkapallojaoston puheenjohtaja ja sosionomi.
’’Oma tilani on erityinen mielentila, johon pääsen, kun keskustelen jostakin asiasta kunnolla syventyen toisen tai toisten kanssa. Usein jos puhutaan vain konkreettisista asioista, niin ne ovat vain faktoja, joita voi vaan luetella. Tilanne muuttuu, kun aletaan puhua enemmän kokemuspohjaisista asioista kuten ihmissuhteista, maailmankatsomuksesta, filosofiasta tai jostain mikä liittyy inhimillisyyteen ja inhimilliseen kokemukseen. Keskusteleminen henkilökohtaisista asioista, totta kai, vaatii tietynlaista haavoittuvuutta. En kuitenkaan tarkoita niinkään mitään tiettyä keskustelunaihetta, vaan tapaa keskustella.
Minulle tuollainen keskustelu on psykologinen ja henkinen kokemus. Siinä tilassa ollessa tuntuu, että fyysinen ympäristö sekä ajantaju helposti hämärtyy ja katoaa. Se tunne tuntuu jotenkin merkitykselliseltä ja intensiiviseltä. Jos keskustelua on käyty useita tunteja, niin sen jälkeen huomaa, että aivot ovat aika väsyneet. Sieltä tilasta takaisin oikeaan elämään tai ympäristöön loksahtaminen tuntuu aika hurjalta.
Yleensä kahdesta neljään henkeä on sopivin määrä ihmisiä. Istuttaessa iltaa isommalla porukalla meno on usein vähän leikkisämpää ja kepeämpää, eikä välttämättä päästä siihen syvempään ja pohdiskelevaan tunnelmaan.
Sitä mukaa kun olen oppinut tuntemaan itseäni parikymppisenä paremmin, olen tietoisesti alkanut hakeutumaan kohti ja rakentamaan tilanteita, jossa pääsen keskustelemaan toisten kanssa. Olen myös haalinut paljon ystäviä ja kavereita ympärille, jotka jakavat samanlaisen mielenkiinnon pohtimiseen. Kehityskulku on ollut vähän samanlainen kuin jos huomaa pitävänsä jostain urheilulajista tai muusta harrastuksesta.
Elämäni tärkeimpiä ja merkityksellisimpiä asioita ovat nimenomaan sellainen pohdiskeleva tila, missä on toisen kanssa ja sitten sisäänpäin kääntynyt itsereflektio. Ne ovat itselleni mielenkiitoisimpia juttuja mitä on olemassa. Ne tuntuvat omilta ja tärkeältä osalta identiteettiäni.
Muun elämän mukaan yritän saada hyviä keskusteluita kavereideni kanssa vähintään pari kertaa kuukaudessa, keskimäärin näitä tilanteita on varmaan useampi viikossa. Meille on kahden kaverin kanssa muodostunut jo pieneksi perinteeksi kokoontua keskiviikkoisin esimerkiksi kahville.
Monimutkaisten ja abstraktien asioiden sanoittaminen ymmärrettävään ja helposti pureskeltavaan muotoon, on itselleni sellainen aivopähkinä tai haaste, jota kohti haluan aina mennä. Kun onnistun sanoittamaan elämään liittyvän himmelin, siten että toinen ymmärtää ja samaistuu, niin siitä tulee myös todella nähty olo.’’