”Silloin ollaan jo kusessa” – Uusi dokumentti kurkistaa yliopistoleikkausten maailmaan

Dokumentaristi Annika Grof päätti edellisen dokumenttielokuvansa Liikkumavaran (2008) jälkeen, että seuraavan kerran hän tarttuu pitkään dokumenttimuotoon vasta kun kohdalle osuu aihe, joka tuntuu ohittamattoman tärkeältä.

Lopulta aikaa vierähti kymmenen vuotta, kunnes Grof aloitti työstämään dokumenttia Toiset äänet. Aiheeksi nousi yliopistolakiuudistus, Helsingin yliopiston henkilöstövähennykset ja niiden vaikutukset yliopistoon.

Dokumentti alkaa videokollaasilla yliopistolakia käsittelevästä eduskuntakeskustelusta vuodelta 2009. Hallituspuolueiden edustajat kehuvat kilpaa valmistelemaansa esitystä, oppositio on nuivana.

Keskustelun sävy tiivistyy opetusministeri Henna Virkkusen toteamukseen, jonka mukaan yliopistolain uudistusesitys on ”paras asia, mitä yliopistoille on tapahtunut, heti yliopistojen perustamisen jälkeen”.

Todellisuudessa yliopistoväki koki, että heitä ei lainvalmistelussa juuri haluttu kuulla. Lain vastustus yliopistojen sisällä oli laajaa.

Ohjaaja Grof kertoo järkyttyneensä siitä, kuinka nopeasti ja perusteellisesti yliopisto muuttui lakimuutoksen jälkeen. Ennen elokuvien pariin siirtymistä Grof opiskeli Helsingin yliopistossa kasvatustieteiden tiedekunnassa tutkimuksen koulutusohjelmassa 1990-luvulla.

”Silloin yliopistolla kannustettiin etsimään omaa tutkijaidentiteettiä ja tutustumaan maailmaan eri tieteenalojen kautta, jotta voisi lopulta löytää paikkansa sekä tavan, jolla oma panostus hyödyttää tätä maata.”

Dokumentti perkaa muutosta ja sen synnyttämää kaaosta samanaikaisesti monella tasolla. Katsojan ei kannata odottaa vastauksia kysymyksiin ”mitä tapahtui ja miksi”. Toiset äänet esittelee mullistuksen vaikutuksia tarkoin poimittujen henkilöiden kautta.

Elokuva etenee ilman kertojan ääntä. Kamera seuraa kohteitaan loskaisissa Helsingin maisemissa ja kellertävien loisteputkien valaisemissa kokoushuoneissa, tutkijankammioissa ja baaripöydissä. Tunnelman viimeistelee kolkkojen konebiittien jympytys.

Yliopistosta säästötoimien seurauksena irtisanottu ranskan kielen lehtori Gaela Keryell käy oikeustaistelua potkujensa laillisuudesta. Mieleen jää erityisesti Keryellin toteamus, kuinka Suomessa ”sivistys” on termi, jota toistellaan jatkuvasti, ikään kuin se olisi jokin hyödyke tai lisäarvo.

Isossa osassa kerrontaa on oikeushistorian professori Jukka Kekkosen eduskuntavaalikampanjan seuraaminen. Professorin missio on nousta eduskuntaan ja avata yliopistolaki uudelleen käsiteltäväksi. Suorasanainen ja itsevarma Kekkonen osaa puhua lain epäkohdista, mutta voiko näistä asioista saada kiinnostumaan kenetkään muut kuin ihmiset yliopiston sisällä?  

Ohjaaja Grofin mukaan aiheen yksi keskeinen kysymys onkin siinä, että yliopiston arvoa tietoa tuottavana ja sitä kautta yhteiskuntaa edistävänä laitoksena ei tunnisteta juurikaan yliopiston seinien ulkopuolella.
”Yritän itsekin epätoivoisesti löytää tapaa kertoa ymmärrettävästi, että jokaisen kansalaisen pitäisi ymmärtää yhteytensä ylipistoon, niin ehkä sitten poliitikkojen pitäisi alkaa välittää siitä.”

Grof ottaa ajankohtaisen esimerkin ja toteaa, että tuskin kukaan osasi arvata, että yhtäkkiä nousee näin valtava tarve Ukrainan kielen ja kulttuurin ymmärtämiselle. Kun tarve on akuutti, on tutkimusta enää myöhäistä aloittaa. Siksi eri tieteenalojen arvottaminen näennäisen ”tarpeellisuuden” mukaan ei ole kauaskatseista.

”Muutamassa kymmenessä vuodessa akateeminen maailma voi rappeutua. Vasta silloin kun sitä ei enää ole, me huomaamme, mitä sen olemassaolo merkitsi. Ja silloin me ollaan jo kusessa.”

Dokumentti on myös kritiikkiä tehostamista ja optimointia fetisisoivaa nykyaikaa kohtaan. Annika Grof mainitsee viimeistään 1990-luvun laman myötä Suomeen juurtuneen uuden julkisjohtamisen mallin. Paremmin se tunnetaan englanniksi new public managementina (NPM).

Löyhästi malli tarkoittaa yritysmaailman toimintamallien tai niistä kehitettyjen näennäisversioiden tuomista julkisen hallinnon puolelle. Esimerkiksi nykyinen markkinamekanismeja matkiva yliopistojen rahoitusmalli, samoin yliopiston päivittäisestä elämästä ja toiminnasta eriytetty hallintorakenne, voidaan nähdä NPM:n sovelluksina.

Grofin mukaan NPM-johtamisen vaikutukset ovat herättäneet dokumentaristien mielenkiinnon myös muilla yhteiskunnan osa-alueilla.

”Kansalaisilla alkaa mennä kuppi nurin eri yhteiskunnan alueille tungettua tehostamista kohtaan”, toteaa Grof.

Esimerkiksi terveyspalveluissa mallia on sovellettu palvelujen tehostamisessa jo pitkään, ja syntyneistä ongelmista kertoo Susanna Helken tuore hoitajadokumentti Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja. Saman teeman ympärille Annika Grof tulkitsee kytkeytyvän myös dokumentaristi John Websterin uuden elokuvan The Happy Worker. Se paneutuu siihen, miksi toimistotyöstä on nykyaikana tullut hysteerisen hektistä sekoilua. Huonosti johdetussa työpaikassa työntekijät palavat loppuun, vaikka kukaan ei tunne tekevänsä mitään tehokasta.  

Toiset äänet -dokumentin teatteriensi-ilta on perjantaina 27.5. Tampereella ensi-iltaesitykset Niagara kello 14.45 ja Finnkino Plevna kello 16.00.