Jenni Kyynyllä ei ole yliopistossa yhtään ystävää
Joka viides korkeakouluopiskelija kokee toistuvaa yksinäisyyttä. Jenni Kyyny vietti fuksivuotensa muiden keskellä mutta silti yksin. Hän kertoo, miltä tuntuu, kun kaikki muut näyttävät löytävän toisensa.
Teksti: Maria Muilu
Kuvat: Heidi Ahvenus
Jenni Kyynyllä oli kainalossa vessapaperipaketti, kädessä maitopurkki ja jalassa verkkarit, ja hän halusi paeta.
Oli huhtikuun 30. päivä ja Hämeenkadun Prisma oli täynnä opiskelijoita. Koko muulla asiakaskunnalla vaikutti olevan kainaloissa lonkerosiksareita, käsissä munkkeja ja skumppapulloja, jaloissa värikkäitä haalareita. Kaikki olivat matkalla juhlimaan vappua kavereiden kanssa.
Ja Jenni Kyyny yritti kadota hyllyväliin, koska häntä hävetti.
Ei vittu, toi on ihan hirveä luuseri! Täällä se on ostamassa vessapaperia, kun muut ovat menossa ryyppäämään, kaikki ajattelivat.
Tai siltä se ainakin Kyynyn päässä tuntui.
Kesällä 2026 Kyyny otti itse yhteyttä Visiirin toimitukseen. Hän halusi kertoa omalla nimellään ja kasvoillaan siitä, miltä tuntuu olla yksinäinen opiskelija yliopistossa.
Hän oli tehnyt taustatutkimusta. Google-haku “opiskelijoiden yksinäisyys” tuotti tulokseksi tukipalveluita, chatteja ja puhelinnumeroita.
Ei Kyyny kaivannut sellaista apua. Ei hän varsinaisesti kokenut voivansa henkisesti pahoin.
Hän kaipasi toista ihmistä, joka kertoisi itsekin olevansa yksinäinen.
Mediassa yksinäiset haastateltavat esiintyvät usein nimettöminä tai jutun tarina on, kuinka yksinäisyyden selättäminen teki viimein autuaaksi. Kyyny sanoo löytäneensä “ehkä yhden tai kaksi” juttua, joissa joku kertoi omalla nimellään ja kasvoillaan olevansa yksinäinen. Se vain vahvisti tunnetta siitä, että Jenni Kyyny on maailman ainoa ihminen, jolla ei ole yliopistossa yhtään ystävää.
Todellisuudessa asia ei ole ihan niin.
Vuoden 2024 Korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksen mukaan joka viides korkeakouluopiskelija kokee toistuvaa yksinäisyyttä. Tutkimus toteutetaan joka neljäs vuosi. Samaa synkkää tarinaa kertoo Helsinki Mission korkeakouluopiskelijoiden yksinäisyyskysely vuodelta 2024: kyselyyn vastanneista opiskelijoista puolet koki haitallista yksinäisyyttä.
Google kyllä löytää nämäkin tilastot. Tässä jutussa mennään tunteisiin.
Tahmea syksy
Syksyllä 2024 Jenni Kyyny aloitti opinnot Tampereen yliopistossa. Hän oli muuttanut uudelle paikkakunnalle eikä tuntenut juuri ketään.
Fuksisyksyn alku oli vähän tahmea.
”Ajattelin, että menen sinne ja sitten seison yksin jossain nurkassa.”
Orientaatioviikon ensimmäisenä päivänä muut fuksit vaikuttivat merkillisesti jo tuntevan toisensa. Kyyny oli jättänyt edellisen päivän varaslähtö-piknikin väliin. Nyt monet näyttivät istuvan salissa jo omissa porukoissaan.
Kyyny ajatteli olevansa vähän yksin, mutta ei siinä mitään. Olihan vasta ensimmäinen päivä.
Aloitusluennon jälkeen hän kuuli muiden tekevän lounassuunnitelmia, mutta ei kehdannut tyrkyttää itseään mukaan. Hän lähti kotiin.
Jälkikäteen ajateltuna se oli ensimmäinen virhe, hän sanoo.
Orientaatioviikon tapahtumissa Kyyny yritti vielä käydä. Alussa uudet opiskelijat hengailivat yhtenä fuksimassana ja bileissä oli helppo sujahtaa porukkaan, etenkin jos iltaan kuului alkoholia.
Syksyn edetessä massa alkoi luonnollisesti hajota pienemmiksi porukoiksi. Kyyny ei enää oikein löytänyt niistä paikkaansa.
Tapahtumiin lähteminen alkoi tuntua jo etukäteen pahalta.
”Ajattelin, että menen sinne ja sitten seison yksin jossain nurkassa.”
Kierre oli valmis.
Ihmismielelle tämä ei ole mikään erityisen omituinen reaktio. Välttely on ihmiselle itse asiassa hyvin luontaista, sanoo Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) tiimipäällikkö ja psykologi Juulia Lahdensuo.
“On hyvin ymmärrettävää, että vältämme niitä tilanteita, jotka koemme vaikeiksi tai jotka aiheuttavat meissä epämiellyttäviä tunteita.”
Uusiin tilanteisiin liittyy aina epävarmuutta. Olenko riittävä? Löydänkö seuraa? Viihdynkö?
Lähteminen on stressaavaa.
“Ja koska haluamme luontaisesti päästä stressaavasta tilanteesta eroon, ratkaisu voi olla välttää menemistä senkin uhalla, että se taas vahvistaa tai ylläpitää yksinäisyyden kokemusta”, Lahdensuo selittää.
Ei Jenni Kyynykään tietoisesti päättänyt eristäytyä. Asioita vain alkoi jäädä väliin.
Vartti voi olla pitkä aika
”Olihan se vähän ahdistavaa, kun menet sinne johonkin yksin istumaan ja toivot, että joku tulee istumaan viereen.”
Yksinäisyys ei tarkoita sitä, että olisi jatkuvasti yksin. Yliopistossa ympärillä on yleensä ylen määrin ihmisiä.
Olennaista on se, kokeeko suhteet läheisiksi ja merkityksellisiksi.
“Voi ollakin, että tapaamme ihmisiä päivän aikana, mutta kohtaamiset eivät tyydytä sitä, mitä haemme ihmissuhteilta. Siitä saattaa tulla kokemus, että elämässä ei ole ihmisiä, jotka riittävästi välittävät minusta tai joille pystyn vastavuoroisesti jakamaan itselleni merkityksellisiä asioita. Se taas saattaa lisätä yksinäisyyden kokemusta”, Lahdensuo sanoo.
Luentosalissa muiden keskellä yksin istuminen ei sinänsä ollut Jenni Kyynyn mielestä outoa. Hän keskittyi kuuntelemaan opetusta.
Vaikeammalta tuntui odottaa, tulisiko joku tuttu tällä kertaa viereiselle penkille.
“Olihan se vähän ahdistavaa, kun menet sinne johonkin yksin istumaan ja toivot, että joku tulee istumaan viereen. Ilahdut ihan hirveästi, jos joku edes vähän tuttu porukka tulee.”
Vielä räikeämmin yksinäisyys näkyi luentojen välisillä tauoilla. Vartti kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta käytävällä yksin norkoillessa minuutit matelevat.
“Siinä kun näkee, että kaikki muut menee hakemaan kahvia yhdessä, ja itse mietit että pyörittelenkös tässä 15 minuuttia peukaloita vai mitäs tässä tekisi.”
Ehkä vartin sai käytettyä vessassa käymiseen.
Päivän vaikein hetki saattoi koittaa vasta illalla. Päivisin Kyyny sentään näki opiskelututtuja ja saattoi vaikka käydä jonkun kanssa syömässä. Illalla puhelin kertoi, mitä muut puuhasivat. Opiskelututtujen Instagram-tarinoissa näkyi ainejärjestön tapahtumia, joihin Kyyny ei ollut mennyt. Muut olivat jossain yhdessä, hän oli kotona. Vertailuajatukset pauhasivat taas.
“Mä oon nyt täällä kotona ja katson Netflixiä karkkipussini kanssa.”
Tällekin tunteelle on psykologinen selitys. Lahdensuon mukaan ihmisen huomio alkaa helposti kiinnittyä juuri siihen, mitä itseltä puuttuu. Siksi muiden bilekuvakarusellit tuntuvat niin pahalta juuri silloin, kun itse on yksin neljän seinän sisällä.
“On täysin ymmärrettävää, että havainnoimme niitä asioita, joita itse kaipaamme omaan elämäämme.”
Happrot jäivät haaveeksi
Ensimmäiset sitsit olivat syyskuun lopussa. Niiden ilmoittautumislomakkeessa kysyttiin istumapaikkatoivetta. Se on sitseillä tapana, onhan kavereiden vieressä kivempi istua. Kyyny kirjoitti ruutuun viivan.
Hänet sijoitettiin tuutorien pöytään.
“Eihän sitä kukaan varmaan edes tajunnut siellä sitseillä, että miksi istun tuutorien vieressä, eikä se ketään varmasti edes kiinnostanut. Siitä tuli silti itselle tunne, että täällä mä istun tuutorien kanssa, vaikka kaikki muut istuvat kavereidensa kanssa.”
Lokakuussa kolkuttelivat Hämeenkadun Approt.
Kyynyn kaksoissisko oli aloittanut opintonsa samaan aikaan toisella alalla. Syksyllä 2024 Happrot sattuivat osumaan lähes siskosten syntymäpäivälle. Legendaarinen opiskelijatapahtuma synttärijuhlana! Jihuu!
Siskokset odottivat sormet sauhuten, että liput tulisivat myyntiin. He selvisivät hirveästä lippusodasta voittajina.
“Jes, sain yhden lipun ostoskoriin! Jes, pääsen sinne tapahtumaan!”
Vasta pari tuntia myöhemmin Kyynyn päähän pälkähti eräs olennainen kysymys. Kenen kanssa hän oikeastaan oli menossa?
Fuksisyksyä oli kulunut pari kuukautta. Porukat olivat jo alkaneet muodostua, eikä ainejärjestön yhteisessä ryhmässä enää juuri puhuttu vapaa-ajan menoista. Siskokin oli sopinut menevänsä omien kavereidensa kanssa.
“Totta kai olisin voinut mennä yksin ja ajatella, että otan tämän kartan tästä ja lähden kiertelemään. Olisi joku varmaan löytynyt. Mutta ajattelin, että jos nyt kierrän yhden approkierroksen kännissä jonkun random porukan kanssa, niin en kuitenkaan saa kavereita siitä.”
Lopulta Kyyny myi lippunsa.
Happroiltana hän päätti lähteä pyörälenkille. Oli vähän tylsää. Kyyny asui silloin Hallituskadulla, melkein keskustassa. Ulkona tuli vastaan railakasta haalarikansaa. Ihmiset kiertelivät approilla, “oli hirveä meno ja meininki ja kaikki olivat humalassa ja heillä oli hauskaa.”
Kyyny pyöräili ohi.
Miksi tästä tuli näkymätöntä?
Etenkin ensimmäisen vuoden opiskelijoihin liittyy vahvoja mielikuvia, sanoo Juulia Lahdensuo. Uuden opiskelijan ajatellaan saavan ympärilleen oman porukan ja uuden sosiaalisen elämän.
“Jos ei se toteudukaan, se saattaa lisätä häpeän kokemusta ja ajatuksia siitä, että olenko epäonnistunut.”
”Miksi mä en saa kavereita? Miksi kaikki muut pääsevät porukoihin? Mikä mussa on vikana, kun en saa kavereita?”
Jenni Kyyny ei juuri kertonut muille, ettei hänellä ollut yliopistolla ystäviä. Siihen liittyi liikaa häpeää. Kun kumppani, vanhemmat tai sukulaiset kyselivät opiskelijaelämästä, Kyyny kertoili kursseista ja opintojen etenemisestä.
Yksi keino oli myös heittää koko asia vitsiksi.
“Että heh heh, oonpas hirveä luuseri, oon ollut viisi kuukautta yliopistossa enkä ole saanut yhtään ystävää.”
Ei yksinäisyydessä oikeasti ollut mitään vitsikästä. Se oli kauheaa, tuntui pahalta ja sai Kyynyn pohtimaan, oliko hänessä jotain vikaa.
”Miksi mä en saa kavereita? Miksi kaikki muut pääsevät porukoihin? Mikä mussa on vikana, kun en saa kavereita”, hän kuvailee päässä jyskyttäneitä ajatuksia.
Kyyny ei kuitenkaan usko, että muut opiskelijat oikeastaan tiesivät hänen olevan yksinäinen. Ihmiset ovat yleensä keskittyneitä itseensä eivätkä he yleensä pysty lukemaan toistensa ajatuksia.
“Minäkin olen tässä sanonut, että ajattelin kaikkien katsovan mua siellä Prismassa tai sitseillä, mutta eihän se oikeasti ole niin. Eihän sitä varmaan kukaan oikeasti edes ajatellut.”
Jälkikäteen on helppo olla viisas.
Jos Kyyny olisi vaikkapa jollain opintojen kuulumiskierroksella kehdannut sanoa ääneen, ettei kavereita ole oikein löytynyt ja se harmittaa, joku olisi saattanut kertoa kokevansa samoin. Ehkä joku olisi pyytänyt hänet mukaan syömään.
“Mutta kun siitä ei kehdannut puhua, se jäi näkymättömäksi muille ihmisille.”
Älä anna kynnyksen kasvaa
Nyt yksinäinen opiskeluvuosi tuntuu jo kaukaiselta. Kyyny on vielä kirjoilla yliopistossa, mutta tekee täysipäiväisesti töitä. Hän ei enää koe olevansa yksinäinen, koska hän ei enää koe olevansa opiskelija.
Silti fuksivuoden ankeat kokemukset ovat jääneet mieleen, ja juuri siksi Kyyny halusi puhua niistä nyt. Hän tietää, miltä tuntuu ajatella olevansa ainoa.
“Ei tarkoita, että sussa olisi mitään vikaa, jos olet yksinäinen. Etkä myöskään todellakaan ole ainut. Vaikka kukaan sun ympärillä ei puhu siitä, niin on paljon heitä, jotka kokee yksinäisyyttä edes joskus.”
Yhden asian hän olisi itse tehnyt toisin: hän olisi yrittänyt kysyä muita mukaan jo silloin, kun porukat eivät olleet vielä ehtineet muodostua.
Nyt hän haluaa sanoa saman muille yksinäisille.
“Älä anna sen kynnyksen kasvaa niin suureksi, että hyvä jos kehtaat luennolle mennä. Yritä edes yhdeltä ihmiseltä kysyä, että haluatko mennä lounaalle.”
Vastuu ei kuitenkaan voi olla vain yksinäisen opiskelijan kontolla. Juulia Lahdensuo painottaa, että myös korkeakoulujen pitäisi tunnistaa ne opiskelijat, jotka jäävät yksin.
Yksinäisyys voi lisätä mielenterveyden haasteita, stressiä, alakuloisuutta ja ahdistusta. Sitä kautta se voi vaikeuttaa opiskelujen etenemistä tai opiskelutilanteisiin tulemista, Lahdensuo listaa. Hän ehdottaa, että korkeakouluissa pitäisi olla toistuvia matalan kynnyksen tilanteita, joissa opiskelijoilla on mahdollisuus luoda kontakteja toisiinsa.
Nyt on taas syksy ja kampuksilla vyöryy uusi fuksimassa etsimässä luentosalejaan. Opintojen aloittamiseen liittyy paljon erilaisia asioita, jotka joku kertoo, neuvoo tai näyttää valmiiksi.
Yksin jäämisen mahdollisuudesta ei Jenni Kyynyn mielestä puhuttu tarpeeksi.
“Kun aloiteltiin opintoja, kerrottiin, että tuolta sun pitää hakea opintotuki, tuonne sä voit mennä syömään, tuolta saat opiskelijakortin. Mutta ei kukaan puhunut kaverien hankkimisesta mitään. Oletettiin, että se vaan jotenkin tapahtuu. Kukaan ei puhunut siitä, jos se ei tapahdukaan.”
Oletko yksinäinen? Aloita puhumisesta
Älä jää yksin yksinäisyyden kanssa. YTHS:n psykologi Juulia Lahdensuo kannustaa ottamaan asian puheeksi jonkun luotettavan ihmisen kanssa. Se voi olla kaveri, perheenjäsen tai muu läheinen.
Jos yksinäisyys on jatkunut pitkään tai siihen liittyy esimerkiksi merkittävää pitkäkestoista stressiä, alakuloisuutta, opiskelumotivaation heikkenemistä tai vaikeuksia opinnoissa, tilanteeseen kannattaa hakea tukea. Asian voi ottaa puheeksi yliopiston kanssa tai hakeutua esimerkiksi YTHS:n palveluiden piiriin.
Myös oma ainejärjestö voi olla hyvä paikka aloittaa. Hallituksen jäseniltä voit kysyä esimerkiksi opiskelijatapahtumista ja mahdollisuuksista tutustua muihin. Matalan kynnyksen tutustumiseen voit kurkata myös vaikkapa Jodel-kanavan @kaverideitti.
Apua ja tukea
YTHS:n yleis- ja mielenterveyden palvelut: 046 710 1073
Tampereen yliopiston opintopsykologit: opintopsykologit.tau@tuni.fi
Trey: sopo@trey.fi
Lue lisää:
Opiskelijat kertovat fuksivuotensa yksinäisyydestä – ”Pitää muistaa, ettei ole ulkopuolinen, vaikka siltä tuntuisikin”
Näkökulma: Fuksisyksyn yksinäisyys ei ole ikuinen tuomio
Viidennes opiskelijoista kokee toistuvaa yksinäisyyttä – kenen vastuulla yhteisöllisyyden lisääminen on?